Kirje sinulle, joka sitä tarvitset

Hei sinä kärsinyt.
Juuri sinä.
Sinä, jolta maailma tuntuu koko ajan vaativan jotakin, enemmän ja enemmän.
Sinä riität.
Juuri noin, keskeneräisenä, vähän rikkinäisenäkin.
Sinun ei tarvitse etsiytyä kaiken aikaa ”epämukavuusalueelle”, sinulla on lupa yrittää löytää itsellesi ”mukavuusalue”, lohtua, turvaa.
Sinun ei tarvitse luopua vähistä hyvistä asioista elämässäsi, ei minkään takia.
Sinulla on oikeus jopa saada niitä lisää.
Sinulla on yhtäläinen oikeus vaikkapa rakkauteen tai toimeentuloon kuin muillakin.
Sinun ei tarvitse muuttua miellyttääksesi ketään, mutta sinä muutut joka tapauksessa, niin kuin muutkin, suuntaan joka on omasi.
Sinun ei tarvitse aina olla se, joka tekee uhrauksia tai mukautuu muiden tahtoon.
Sinun ei tarvitse yksin pelastaa maailmaa tai edes itseäsi.
Sinulla on lupa toisinaan tarvita muita.
Pyytää ja vastaanottaa apua.
Jakaa taakkaasi.
Sinä saat levätä.
Sinä saat olla sinä.

Mainokset

Prätkärotsi 2.0

Jatketaanpa vielä hieman vaatekorjauslinjalla, kevään kunniaksi.

Ostin 90-luvun lopulla Lahden vanhan kierrätyskeskuksen loppuunmyynnistä viidelläkymmenellä markalla vanhan (jos joku tuntee asiaa ja hoksaa kuvista vuosikymmenen, saa mieluusti kertoa!), mustan prätkärotsin, jonka tikkivuori kaipasi vaihtamista. Onnistuin sitten ostamaan jostakin tilkkualesta todella p**kan vuorisilkin, jonka pääsin ompelemaan takkiin ihan oikealla teollisuusompelukoneella. Tämä vuori olikin sitten lähes täysin riekaleina vuosikausia, kun koskaan en muistanut, jaksanut ja ollut rahoissani yhtä aikaa viedäkseni takin ammattilaisen vuorattavaksi.

Mutta viime syksynä takkia pitkästä aikaa käyttäessäni sain kuningasajatuksen: pääsisin helpolla ja etenkin halvalla, kun vain väsäisin takkiin irtovuorin valmishupparista! Yksi huppari, yhdeksän nappia (+ yksi varalle), vähän leikkaamista ja ompelemista ja siinä se.

(Ideasta innostuneille vielä kuitenkin tiedoksi, että noihin puuvillahupparin hihoihin ei välttämättä ole maailman sujuvinta työntää käsiään, mutta toimii riittävän hyvin minulle.)

Molemmissa hihoissa on yksi nappi sisäpuolella saumaan ommeltuna.

Napit (7 kpl) kiertävät etuliepeestä kauluksen kautta toiseen etuliepeeseen.

Irtovuori eli hieman muokattu ja nurinpäin käännetty huppari.

Irtovuorin hihoissa on napinläpilenkit.

Irtovuorin napinläpi.

 

 

Päiväkirjamerkintöjä 3

Joskus asiat menevät parhain päin, vaikkeivät menekään suunnitellusti.

Vaikka jokin onnen tavoittelu olisikin ihan hiton liikaa, voisi sellainen suht kiva elämä olla ihan hyvä tavoite. Että olisi suurimman osan ajasta ihan suht kivaa.

Huomaan, että ihmisyyteni nolostuttaa minua.

Tiedollisesti on hyvin vaikea käsittää sitä emotionaalista kauhua, joka nousee siitä kun epäilee väärinymmärtäneensä tai tulleensa väärinymmärretyksi.

On minullakin suuria tunteita, ne vain ovat yksin minun, tai kokonaan jonkun muun, eivät yhteisiä.

Pakkomieltyminen ihmisiin on eräänlaista itsensä vangitsemista.

Dance more, worry less.

Innostusta ja intohimoa pakontunteen sijasta.

Jos vapaus on jakamaton, sitä on myös rakkaus.

 

A Work in Progress

Olen pitkästä aikaa kirjoittanut jotakin ”oikeaa”. Teksti on yhä kesken (lähes alkutekijöissään oikeastaan) eikä mitenkään iso, mutta kuitenkin. Blogikin on viettänyt poikkeuksellisen kauan hiljaiseloa, joka katketkoon nyt ”ikuisesti” keskeneräisen, arkisen projektin esittelyyn.

Ostin joskus noin kymmenen vuotta sitten alennusmyynnistä ”naisten” ”farkut”, jotka eivät siis ole oikeaa denimiä, mutta kuitenkin aikalailla perusfarkkujen malliset ja sidokseltaan tvilliä kuten farkutkin. Väri oli alunperin tasainen tummansininen ilman kulutuspesuja (jotka ovat aika vastenmielisiä) ja materiaalissa on valitettavasti mukana elastaania.

Jossakin vaiheessa housut alkoivat kulua sieltä täältä puhki, kuten tapana on, ja alkuun laiskuuttani reagoin tähän ostamalla silitettäviä paikkoja (jotka tosin myös ompelin reunoistaan kiinni, koska eiväthän ne muuten olisi pysyneet repsottamatta). Aikaa myöten ratkaisu luonnollisesti osoittautui riittämättömäksi ja oli jatkettava parsien. Tämä työhän ei lopu koskaan, mutta toistaiseksi parsimatonta pinta-alaa on vielä enemmän kuin parsittua…

 

Hubara, Hurskainen ja Hännikäinen

Minulla on kirjahyllyssäni kolme Timo Hännikäisen kirjoittamaa kirjaa ja ainakin yksi hänen suomentamansa. Enkä ole aikeissa luopua näistä. Hännikäinen on – tai on ainakin joskus ollut – kelpo esseisti, vaikkei ehkä aivan esim. Tommi Melenderin, Antti Nylénin tai Jaana Seppäsen veroinen. Olen tavannutkin Hännikäisen takavuosina muutaman kerran, mutten sen suuremmin häntä jututtanut. Hän oli myös ehtinyt perseillä netissä jo pitkään siinä vaiheessa kun viimein kyllästyin ja heivasin hänet Facebook-kavereistani. Nämä taustatietona suhteestani tähän ”kohukirjailijaan”. Mutta sitten itse asiaan.

Kesäkuun alussa Antti Hurskainen aiheutti pienimuotoisen somekohun, kun hänen alunperin Kritiikissä XVI ilmestynyt esseensä/kirja-arvionsa ”’En vittu valehtele'” julkaistiin Nuoren Voiman nettisivuilla. Esseessä Hurskainen käsittelee ja vertailee Hännikäisen Lihamyllyä (Kiuas 2017) ja Koko Hubaran Ruskeita Tyttöjä (Like 2017). Koin tarvetta osallistua keskusteluun (johtuen todennäköisesti intohimoisesta suhteestani esseeseen lajityyppinä ja kenties myös Hurskaiseen esseistinä), mutta halusin tietenkin ensin lukea käsitellyt teokset, vaan nykyaikaisen kirjastojärjestelmän hitauden ja kömpelyyden törmättyä omiin aikatauluihini en lopulta saanutkaan Lihamyllyä käsiini ja luovutin sen suhteen. Toki, jos edellisestä lukemastani Hännikäisestä eli Kunniasta (Savukeidas 2015) voidaan jotakin päätellä, en ole menettänyt mitään. (Hurskainen kirjoittaa: Kunniasta muistetaan ainoastaan yritykset estää teoksen julkaisu, ei sitä, kuinka puiseva pino esseitä tämä ”kohukirja” onkaan.)

Hubaran kirjan sen sijaan luin (tosin e-versiona) ja allekirjoitan osan Hurskaisen huomioista siitä, osaa en. Minuakin kauhistuttaa Hubaran luonnehdinta esseestä ”blogipostauksena, joka on painettu kirjaksi”. Hubaran anglismit vaivaavat minuakin. Mutta kirja on paljon parempi, sujuvampaa tekstiä, kuin Hurskaisen kritiikki antaa ymmärtää. Hubara ei kirjoita ylempänä mainitsemieni, arvostamieni esseistien tavoin, mutta hän kirjoittaa parhaimmillaan varsin hyvin, vaikka kirja onkin epätasainen laadultaan. Aivan varmasti löytyy paljon parempiakin verrokkeja Hubaran esseetyylille, mutta itselleni Ruskeita Tyttöjä lukiessa tuli spontaanisti mieleen pari vuotta Hubaraa (s. 1984) nuorempi (keskiluokkainen, valkoinen newyorkilainen) Lena Dunham. ([Dunhamin luomaa tv-sarjaa] Girlsiä pakkomielteisesti tiiraava, kalliolainen aamupuuroa ja macaronseja ahmiva kolmekymppinen ruskea tyttö, kirjoittaa Hubara itsestään.)

Ruskeat Tytöt on ehdottomasti tärkeä yhteiskunnallinen puheenvuoro, koska se tekee ”ruskeiden tyttöjen” kokemuksia Suomessa näkyviksi, meille kaikille, vaikka ehkä ennen kaikkea heille itselleen. Hurskaisen essee ei kiistä Ruskeiden Tyttöjen yhteiskunnallista arvoa, mutta sille olisi ollut kunniaksi korostaa sitä, kirjoittaa Silvia Hosseini näkökulmassaan Hurskaisen eseeseen Nuoren Voiman nettisivuilla ja on oikeassa. Silti yhdyn Hurskaisen ihmettelyyn Hubaran suunnattomasta tarpeesta löytää itsensä kaltaisia hahmoja kaunokirjallisuudesta. Hurskaisen (itseänikin hieman häiritsevä) näkökulma tässä on tietysti valkoisen cisheteromiesoletetun (Hurskainen muuten halveksuu myös tällaisten termien käyttöä, joka ei täysin ongelmatonta olekaan, mutta jolle usein – siis esim. Hubaran kirjassa – kuitenkin on paikkansa), joka ”lukee unohtaakseen oman olemassaolonsa”, mutta omani (toki myös valkoisen) ”sukupuolivähemmistöön kuuluvan” neuropoikkeavan, joka ei oikein osaa kuvitellakaan peilikuvaansa fiktiossa (vaikka jonkinlaista samastumispintaa toki on silti löydettävissä, moniaaltakin). Ylipäätään Hubaran itsestäänselvä tyttöys (ja sen myötä siis myös esim. naistenlehtien meikki- ja hiusvinkkien puutteesta angstaaminen) on minulle yhtä vierasta kuin oma synnynnäinen sukupuolikriittisyyteni (ilmeisesti) hänelle.

Hurskaisen essee ei ole saamistaan raivokkaista moitteista huolimatta huono, muttei se ole Hurskaisen esseeksi erityisen hyväkään. Oivaltavia lauseita ja pidempiäkin ajatuskulkuja, kyllä, mutta esteettisen ja yhteiskunnallisen pohdinnan suhde on jotenkin pielessä. Koska elämme tätä aikaa. (Se, että olen joistakin asioista lukijana kirjoittajan kanssa eri mieltä, ei sinänsä tekstiä huononna, mutta yhteiskunnallisen kontekstin jonkinasteinen puutteellisuus saattaa sen tehdä.)

Lihamyllystä en tosiaan voi sanoa mitään, kun en ole sitä lukenut, mutta Timo Hännikäisestä yhteiskunnallisena vaikuttajana voin. Yksi Hännikäisen (Hurskaisen mukaan) Lihamyllyssä haukkumista henkilöistä totesi minulle joskus noin vuosi sitten Hännikäisen olevan ”harmiton”. Huomio, jota muistaakseni tuolloin en suuremmin kyseenalaistanut, jäi kaihertamaan, sillä harmitonhan Hännikäinen nimenomaan ei ole. Hännikäinen on vaarallinen juuri siksi, että hän on kirjallisesti lahjakas ja akateemisesti sivistynyt, epäilemättä älykäskin, väsymätön taustavaikuttaja monien mielissä enimmäkseen umpityhmässä natsiskenessä. (Tietyt antifasistit ovat silti sortuneet ylilyönteihin häntä vastustaessaan, luulen, ja tähän Hurskainenkin tarttuu. Erityisen ikävää on, jos tällaisilla ylilyönneillä lisätään ”tavallisten ihmisten” sympatioita tällaisia kansankiihottajia kohtaan.) Kännisomeperseilynsä (joihin Hurskainen myös tarttuu) osittain tukevat kuvaa harmittomuudesta, mikä saattaa lisätä vaarallisuutta entisestään.

Mutta Hännikäisen vaarallisuus yhteiskunnallisena vaikuttajana ei tarkoita sitä, että hänen kirjallisista ansioistaan pitäisi täysin vaieta (etenkään Hurskaisen esseen kaltaisissa tapauksissa, joissa myös heikkoudet tuodaan selvästi esille) tai edes sitä, ettei hänen kirjojaan saisi rinnastaa toisiin, aika erilaisiinkin kirjoihin. Tai sitä, että hänen aiemmat teoksensa pitäisi polttaa roviolla tai vähintään piilottaa kirjahyllystään.

Anttein esseet

Julkaistu Elonkehässä 1/17. Julkkarit pe 21.4. Vihreässä talossa.

Ei liene montaakaan kirjailijaa – ainakaan Suomessa – joiden pää- tai jopa ainoa laji olisi essee. Antti Nylénillä ja Antti Hurskaisella näin kuitenkin on. Heillä on paitsi sama etunimi ja leipälaji, myös sama kustantaja ja sama asuinkaupunki. Molemmilta julkaistiin viime vuonna uusi esseekokoelma, Hurskaisen kaikkiaan kolmas Välinpitämättömyys ja Nylénin ”trilogian päätösosa” Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet. (Tuntemattomasta syystä ajatus esseekokoelmatrilogiasta huvittaa minua suuresti. Ehkä tämä on osoitus huumorintajuni alkeellisuudesta.)

Anttien teksteissä, tyyleissä ja kirjoittajaminissä on jotakin samaa, sitten ei olekaan, sitten taas on… Lukija on hämillään, koska tahtomattaankin asettuu etsimään yhteyksiä, joita väistämättä toisinaan myös löytyy. Kirjoja uudelleenlukiessani tätä ”arviota” varten ja niistä hajanaisia muistiinpanoja tehdessäni tuli useaan otteeseen mieleeni, erityisesti Nylénin kohdalla, Hurskaisen Kritiikki-lehdessä viime vuonna julkaistu essee ”Ärsyttävä nautittava Matti Mäkelä”, erityisesti tämä virke (joka viittaa siis Mäkelään, enkä itsekään tarkoita viitata sillä kumpaankaan Anttiin sinänsä): Kun esseisti teeskentelee, ettei hänessä ole haavoja, hän lakkaa olemasta esseistinen. (Hurskainen muuten kirjoittaa myös: Mitä ylevää on kiimassa, jonka vallassa aikanaan luin Vihan ja katkeruuden esseet? Eli vaikutteita on ties vaikka otettukin, tahallaan tai vahingossa.)

*

Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet tosiaan on muodoltaan suoraa jatkoa Vihan ja katkeruuden esseille (Savukeidas 2007) sekä Halun ja epäluulon esseille (Savukeidas 2010). Merkittävä osa teksteistä on jossakin muodossa julkaistu aiemmin jossakin muualla, vanhimmat jo ennen trilogian edellistä osaa. Tuttujen eläinoikeuksien, uskonnon, populäärimusiikin, elokuvan jne. lisäksi Nylén käsittelee usean esseen verran myös kuvataidetta, minkä voisi melkeinpä sanoa olevan virkistävää vaihtelua.

Jotkut ovat maininneet Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet trilogian parhaaksi ja saattavat olla oikeassa, mutta itse taidan pidättäytyä muodostamasta mielipidettä asiasta vielä muutaman vuoden. Kuten Nylén itse David Bowien viimeiseksi jääneestä albumista: Varmaan kahden vuoden päästä on ensimmäinen tilaisuus tarkastella Blackstaria lähemmin. Vaikka täysin varman mielipiteen muodostaminen mistään on toivottavasti mahdotonta, tarvitaan sen suhteellisenkin varmuuden saavuttamiseen yleensä aikaa ja etäisyyttä.

Tai väliä, eroa. Hurskainen tekee Välinpitämättömyyden nimiesseessä tiliä ajastaan lentokentän kirjakaupan myyjänä. Kirjakaupallahan on nykyään kovin vähän tekemistä kirjan tai varsinkaan kirjallisuuden kanssa, ja Hurskainen nimeääkin välinpitämättömyyden (engl. indifference) ”ketjukirjakauppojen johtavaksi arvoksi”. Käsitteen analyysi on ajatuksia herättävä. Välinpitämätön antaa asioiden langeta yhteen tai olla lankeamatta, sama se. Hän jättää eron tekemättä ja hylkii suhdetta.

*

Nylén ja Hurskainen olivat tammikuussa yhdessä puhumassa esseistä Radio Helsingissä. Haastattelusta jäi mieleen lähinnä se, että Nylén kuvasi olevansa nykyään ”itkevämpi” kuin nuorempana (sivuhuomio: Hurskainen on noin kolmetoista vuotta Nyléniä nuorempi, eli kolmikymppinen vasta, kun taas Nylén on nykyään jo tukevasti keski-ikäinen). KJUE:n ”Omaelämäkerrallis-temaattisissa alkusanoissa” Nylén kertoo ”työelämästään” (lainausmerkit hänen) ja toteaa tämän olevan tietenkin (käyttääksemme aikamme kieltä) itkemistä ja uhriutumista.

Mutta luulen, tai toivon ainakin, ettei Nylénin radiokommentti itkevyydestä ollut tuomitseva (toisin kuin tuon ”aikamme kielen”). Itse ainakin pidän itkevästä Nylénistä yhtä lailla kuin vihaisestakin. Omaa itkuisuuttani saatan hävetä, mutta se ei tahraa Nyléniä silmissäni. Nylén itse häpeää monia vanhoja kirjoituksiaan, mutta se ei vähennä niiden arvoa meille, jotka niitä rakastamme ja haluamme (vaikkemme välttämättä silti täysin kritiikittä).

*

Hurskainen on jo aiemmin kirjoittanut paljon teini- ja esiteini-iästään, itseensä (ympäristöstään puhumattakaan) ei-niin-kovin-armollisesti suhtautuen, ja jatkaa tätä Välinpitämättömyyden rippileiri-esseessä ”Jumalaton saari”. (Hurskainen jatkaa esseen gospel-teeman käsittelyä Imagessa 3/17 ja käy jopa tapaamassa Pekka Simojokea, ”gospelin Cheekiä”.) Hurskaisen kuvaus seurakuntanuoren elämästä ei ole kovin mairitteleva, muttei sitä kyllä ole moni muukaan kuulemani. Itsestäänselvien hierarkkisuuden ja klikkiytymisen lisäksi uskontoa ilman uskoa ja pidättäytymistä ilman pidättäytymistä. Isoskirjasen kavahtama ”kaupallinen seksikulttuuri” tarjoaa ystävällisemmän käsityksen mies- ja naisvartaloiden käyttömahdollisuuksista kuin iltaohjelmien vaivoin peitelty esileikki.

Seksi vilahtaa myös ”Välinpitämättömyydessä” (Fifty Shades of Grey). Nylén taas kirjoittaa siitä enemmänkin (tai ehkä enemmän sukupuolielimistä) tarttuessaan Gaspar Noén elokuvaan Love (Ranska/Belgia 2015), jossa penis on elokuvan toinen päähenkilö, mutta vulvaa ei kaikesta uskaliaisuudesta huolimatta näytetä. Esseen sivunmittaisessa loppuviitteessä Nylén pohtii: Ehkä pillu on tulossa muotiin? Sanokaa minun sanoneen.

Ehkä onkin. Liv Strömquistin Kielletty hedelmä (suom. Helena Kulmala, Sammakko 2016) ilmestyi Ruotsissa 2014. Sari Hakala ja Pia Leppänen lanseerasivat jo joskus 2010 tienoilla vaginavirkkauksen. Muitakin esimerkkejä epäilemättä on, ja lisää tullee.

*

Koska en jaksa ruveta repimään Nylénin Pekka Haavisto -esseetä ”Rakkauden talvi” kappaleiksi (kampanja olisi voinut olla itsestänikin ilahduttava, ellei ehdokas olisi ollut neonvihreydessään niin väärä), päätän ulkokirjalliseen loppukevennykseen (vaikken tiedäkään sen keveydestä, lopulta):

Näin Hurskaisen ensimmäisen kerran ”livenä” viime syksynä Helsingin Kirjamessuilla, jossa hän oli puhumassa esseestä lajivalintana (Hurskaiselta on tosiaan julkaistu kolme esseekokoelmaa – eikä muita kirjoja – Ozzyteksti, Savukeidas 2013, Tapan sut, Savukeidas 2014 ja Välinpitämättömyys). Esseistin kokema ikäsyrjintä (”pojittelu” yms.) nousi voimakkaasti esille ja jäi hieman yllättävästikin mietityttämään. Voisiko olla, tällaisena maailmanaikana kun kirjailijankin on oltava yhä enemmän ”esillä”, että lahjakkuuden ja menestyksen ja jäljellä olevien elinvuosien lisäksi Hurskaisen kaltainen olento nostattaisi kateutta myös eteerisellä ulkoisella viehätysvoimallaan, jollaista useimmilla meistä (sukupuoleen katsomatta) ei ole koskaan ollut?

Antti Hurskainen: Välinpitämättömyys. Esseitä. 176 s. Savukeidas 2016.

Antti Nylén: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet. Proosaa. 318 s. Savukeidas 2016.

Mutta

Tänne suomenkieliseen blogosfääriin on lähikuukausina ilmaantunut uusi entiteetti nimeltään Radikaalia mielenterveyttä. Blogin artikkelit (ja niiden kirjoittajat) ovat vaihtelevia tyyliltään, tasoltaan ja sisällöltään, mutta mielenkiintoisia yhtä kaikki. Äskettäin nimimerkki Sarvivalas bloggasi siellä toiminnanohjauksen ongelmista.

Wikipedian mukaan [t]oiminnanohjauksella tarkoitetaan joko taito- eli toimintamuistin ei-tahdonalaista toimintaa tai tahdonalaisia keinoja, joilla haluttu tavoite pyritään saavuttamaan. Viimeksi mainittuihin kuuluvat esimerkiksi oman toiminnan tietoinen suunnittelu, koordinointi ja valvominen.

Vaikka olen ollut jo vuosia tietoinen omastakin lievähköstä neuropoikkeavuudestani, olen omalla kohdallani sivuuttanut koko toiminnanohjaus-kysymyksen lähes täysin, silti vaikka lähipiirini lapsissa (ja vähän aikuisissakin) on kyllä kosolti esimerkkejä jonkinasteisista vaikeuksista tällä alueella.

Ensireaktioni Sarvivalaan tekstiinkin oli lähinnä mallia ei mulla kyllä ainakaan tuollaista ole.

Kunnes aihe alkoi pulpahdella takaisin mieleen. Koska onhan niitä vaikeuksia arjessa kuitenkin, eikä aina välttämättä niin vähääkään. Siis kun kyllähän minä tiedän ja osaan, mutta.

Entä jos se mutta ei olekaan pelkkää ulkoisten olosuhteiden haastavuutta, elämäntilanteen kuormittavuutta, jatkuvaa väsymystä? Entä jos iso osa sitä muttaa onkin sisäsyntyisemmät ”häiriöt” toiminnanohjauksessa?

Jos asiaa aletaan pohtia filosofisesti, saatetaan tulla siihen tulokseen, ettei kaikkien niiden asioiden, joissa toiminnanohjauksen pulmia havaitaan, suorittaminen ehkä olekaan tosiasiallisesti tarpeen. Moinen pohde on varmasti hyödyksi pitkällä tähtäimellä, mutta akuutteja tai kroonistuneita ongelmia toiminnanohjauksessa se ei ratkaise.

Ei sillä että tietäisin mikä sitten ratkaisisi.

Tuskin kenelläkään on tähänkään mitään universaalia ratkaisua, joka auttaisi kaikkia kaikissa tämän alueen ongelmissa. Tuskin on löydettävissä edes täydellisiä yksilöllisiä ratkaisuja.

Epätäydellisyyden kanssa kuitenkin (toivon mukaan) oppii elämään. Ehkä ne toiminnanohjauksen vaikeudetkin ovat jollakin tapaa kierrettävissä, mikä se tapa sitten onkaan kullakin yksilöllä kussakin tilanteessa.

Sitä odotellessa.