Tunnustuksia

Minun täytyy tehdä tunnustus: olen rakastunut Antti Nyléniin. En ihmisenä, vaan kirjailijana. Olen ollut siitä asti kun luin ensimmäisen kerran Vihan ja katkeruuden esseet. (Tästä lienee 3-3 1/2 vuotta.) On nautinnollista lukea (joskus myös kuunnella) miten joku kirjoittaa niin tyylikkäästi asioista, vaikkakin sellaisista joista kuitenkin suurehkosta osasta olen itse vähintään osittain eri mieltä tai sitten en juuri mitään mieltä ollenkaan.

Nylén kirjoittaa esseessään Merkintöjä ja kysymyksiä tuntemattomasta (lyhytproosa-antologiassa Miehen rakkaus) rakastavansa miehiä, ”joukkoa eläviä ja kuolleita miestaiteilijoita”, mutta haluavansa naisia, tai näiden ilmentämää naiseutta. Minä taas väitän, että Nylén – tai ehkä pikemminkin hänen taiteensa – herättää minussa rakkauden lisäksi nimenomaan halua. ”Sillä jos hyväksyy halun, on melko pian hyväksyttävä myös turhautuminen, joka on totuus halusta, halun ’sisältö’ ”, kirjoittaa Nylén. Ja minä haluan hänen kynästään nektarina valuvia lauseita, jollaisia en tule koskaan itse kirjoittamaan. Ja minä turhaudun, katkeruuteen saakka.

Mutta silti minä rakastan Antti Nyléniä kaikkine kummallisine oikkuineen (kuten kristinusko, keinokuidut, Pekka Haavisto). Enkä vieläkään osaa erottaa rakkautta ja halua toisistaan, siis sillä tavalla etteivätkö ne voisi esiintyä yhdessä. Voidaan tietysti väittää, ettei se, että haluan Nylénin täydellisiä lauseita ole samaa kuin ”seksuaalinen halu”, mutta miksi ei? Mikä sen fysiologisella tasolla sydämen ja kohdun tienoilla erottaa siitä jos haluan nuorta, huolellisesti meikattua Brian Molkoa (jonka haluaminen kenties todistaa oikeaksi Nylénin teorian siitä, miten halun kohteena kulttuurissamme on aina myyttinen ”naiseus”, jota [jotkut] nuoret naiset ilmentävät, ja toisinaan miehetkin. [”Katso transvestiittia.”])? Viimeksi mainittua halua tosin jälleen mutkistaa se, että minä toisaalta myös rakastan Molkon musiikkia.

Nylén väittää, ettei eroottista tai seksuaalista rakkautta ole olemassakaan, ja on varmaankin oikeassa. Halu esiintyy useimmiten ilman rakkautta ja rakkaus ilman halua. Mutta ne esiintyvät joskus myös yhdessä. Toisinaan ihmissuhteissa halu syttyy siellä missä rakkaus jo on, ja ilmeisesti myös toisin päin, sillä perustuuhan aikamme kyseenalaistamaton ”romanttisen rakkauden” ihanne juuri tähän. Ihanteellisessa tapauksessa ns. parisuhteessa kumppania rakastetaan, vaikka kaksi ei koskaan todella tule yhdeksi, niin kuin minä rakastan Antti Nyléniä, vaikkei hänen lauseistaan koskaan tule omiani. Tämä rakkauden ja halun, tai halun ja rakkauden, yhdistelmä on kai sitä mitä kutsutaan rakastumiseksi. Rakkaus tavallaan auttaa meidät halun ja sitä seuraavan turhautumisen ylitse. Siis rakkaus, joka ”tuo lohtua, joka on kirkkautta”, siinä missä ”halu sumentaa kaiken”.

Tämä rakkaudentunnustukseni saattaa olla tarpeellinen siksikin, että olen itse asiassa tavannut Antti Nylénin useita kertoja, mutten ole koskaan puhunut hänen kanssaan juuri mitään, mikä johtuu vain osittain luontaisesta sosiaalisesta kömpelyydestäni ja taipumuksestani hukata sanoja (ja ajatuksia). Melko suurelta osin syy puhumattomuuteeni on siinä, etten halua kuulostaa Hannah Greeniltä flirttailemassa Grady Trippille: ”It’s so beautiful, Grady. It’s so natural. It’s like all of your sentences always existed just waiting up there in style heaven for you to fetch them down.”*

Mutta en tiedä onko tämä kauhean paljon parempi tapa ”tulla kaapista” muutoin kuin siinä mielessä, että tekstistäni pitäisi kai välittyä, että bändäri-ilmiöstä ei ole kyse. Rakkaudessa ehkä olemme vahvoja, mutta halun sekoittuessa siihen (tai mihin vain?) tulemme ylen haavoittuvaisiksi, silloinkin kun kyse on ”vain” kirjallisuudesta ”oikeiden ihmisten” sijaan.

* Elokuvasta Wonder Boys (USA 2000), joka perustuu Michael Chabonin samannimiseen romaaniin.

Mainokset