Hölynpölyä

Ottaa vain ja kirjoittaa.

Siis kun joskus tulee sellainen tunne, että jotain olisi kirjoitettava, vaikkei mielessä juuri olekaan mitään ainakaan sanalliseen muotoon muovautunutta asiaa. Sitten tuntee itsensä vähän hölmöksi, kun ottaa muistikirjan ja kynän, tai ehkä tietokoneen, ja alkaa muka kirjoittaa, vaikkei oikeastaan olekaan mitään kirjoitettavaa. Niin kuin nyt.

Joskushan sitä asiaa, tekstiä, saattaa kuitenkin alkaa tulla. Joskus tässä tuotoksessa saattaa olla jopa jotain ideaa, ellei kyse sitten ole vain tekstin tuottamisen visuaalisesta ja motorisesta mielihyvästä. Kummallinen on ihmisen mieli.

Olisi varmaankin sulaa hulluutta lähteä julkaisemaan tällaista pelkästä kirjoittamisen halusta syntynyttä tekstiä, ilman mitään varsinaista sanottavaa, mutta jostain syystä ajatus moisesta epäkäytännöllisyydestä houkuttaa minua. Ehkä se on jonkinlainen vastareaktio sille, että kaiken pitäisi olla järkevää ja tehokasta ja hyödyllistä. Mutta kenen mielestä oikeastaan?

Emmekö me juuri nyt elä kaiken suunnattoman turhuuden ja hyödyttömän puuhastelun aikaa? Eikö nimenomaan kirjallisia tuotoksiakin, ihan kirjamuodossakin, julkaista nykyään aivan liikaa? Ja millaisia töherryksiä…

Tämänlaiset mietteet sitten aiheuttavat turhautunutta puhinaa. Nimittäin kun kirjoja julkaistaan liikaa, ja nimenomaan niitä ”huonolaatuisia”, niin eikö olisi loogista, että julkaisujen määrää vähennettäisiin ja kriteerejä tiukennettaisiin? Mutta kenelle sellainen valta sitten annettaisiin? Kenellä muka olisi oikeus ja kyky päättää, mitä saa julkaista ja mitä ei?

Ai niin mutta eihän täällä ihan mitä tahansa julkaista nytkään, siis kirjamuodossa. Netissä kyllä julkaistaan, katsotaan nyt tätäkin blogia. Nykyään julkaistavat teokset käsittääkseni edelleen melko pitkälti valitsevat kaupalliset kirjankustantamot. Ongelma saattaakin olla tässä. Ne ovat siis kaupallisia kustantamoita, eivät taiteellisia tai tieteellisiä. Vanha vihollinenhan se siellä nostaa päätään.

Vaikka mistäs minä tiedän, vaikka julkaistuiksi tulisivatkin ne parhaat tarjolla olevista (mikä siinä tapauksessa tarkoittaisi, että kirjoja ehdottomasti julkaistaan liikaa). Tunnen kyllä jonkin verran kirjallisesti suuntautuneita ihmisiä, mutta mahdollisista hylätyistä käsikirjoituksista ei ihmeemmin ole ollut puhetta. Vaikka voihan olla, ettei niistä kaikille puhutakaan. Voi olla, etten itsekään puhuisi, jos joskus uskaltautuisin töherryksiäni jollekulle kustantajalle tarjoamaan.

Tosin tänä internetin ja sosiaalisen median aikakautena monesti kaikki huudetaan koko maailmalle – vaikka se varmaan hukkuukin kaikkeen siihen loputtomaan mölyyn – sekin, jos mun nyt vaan tekis mieli vähän kirjottaa.

Mainokset

Sydänten punaiset armeijakunnat

Väsynyt, stressaantunut ja masentuneisuuteen taipuvainen (”vain kroonisesti masentuneet ovat realisteja”) ihminen sortuu herkästi tietyntyyppiseen sentimentaalisuuteen, siis esimerkiksi sellaiseen, että tippa tulee linssiin, kun lukee kirjasta lauseen Allende oli maailman ensimmäinen vapailla vaaleilla valittu marxilainen presidentti.

Rintaa puristi keskiviikkona myös YLEn uutiskuvitus niin ikään Chilestä; itse uutinen kertoo siitä, miten ympäristö voi romahtaa jo seuraavina vuosikymmeninä. Jonkintyyppiselle ympäristöaktivistille, joka epäilee olevansa jotakuinkin realisti, tämä ei sinänsä toki ole mikään uutinen. Suomalaista ”syväekologista kenttää” seuraavat ovat lukemattomia kertoja kuulleet ja nähneet Eero Paloheimon esimerkin siitä, miten olemme labiilissa tilassa kuin kaatumassa oleva keppi, jonka vauhti kiihtyy eksponentiaalisesti kaatumisen edetessä, ja yleensä siinä vaiheessa, kun kallistus huomataan, on jo liian myöhäistä tehdä mitään tilanteen korjaamiseksi.

Tämä kaikki on taatusti ollut jollain tavalla myös poliittisten eliittien tiedossa jo vuosikymmeniä. Mitään ei silti tapahdu. Tai ainakaan riittävästi edes samanaikaisesti kiihtyvän tuhovimman kompensoimiseksi.

YK:n ympäristöohjelman UNEP:n tiistaina vietetyn Maailman ympäristöpäivän teema oli Green Economy: Does it include you? ja mistäpä muusta samaisen UNEP:n Green Economy Initiativen nettisivuilla kaikkien korulauseiden lomassa puhutaan kuin ”vihreästä kasvusta”. Jos ilmaus viittaisikin tuolla ulkona kasvikunnassa parhaillaan käynnissä olevaan ilmiöön, olisi siinä jotain järkeä, mutta kun aiheena onkin rahatalous, on tuo sanayhdistelmä melkoinen oksymoroni (ja toinen samanmoinen on ”kestävä kehitys” – jälleen kun sillä viitataan taloudellis-teknologiseen kehitykseen).

Onneksi meillä kuitenkin on myös degrowth- tai decroissance-teoreetikoita, vaikka jotenkin minä en jaksa uskoa edes noihin heidän visioihinsa yhteiskunnan raamien säilymisestä jokseenkin ennallaan, niin että lähes pelkästään talouden logiikkaan ja ihmisten tuhlailevaisuuteen puututtaisiin. Me tarvitsemme suuremman muutoksen, ja jokaisen muutoksen lopputulos on aina epävarma (ja sekös meitä ihmisiä pelottaa).

Mutta palatakseni tämänkertaisen kyhäelmäni alkuun, silmiä kostuttaneen lauseen (monen, monen muun ohella) luin Carmen Aguirren omaelämäkerrasta Kiihkeä Maa (Like 2012), jossa hän kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan Chilen vastarintaliikkeessä 70-80-luvulla. Elämä liikkeessä on ollut raskasta ja pelottavaa, mutta se on ollut elettävä. Toistahan se on meillä täällä.

Yhtäältä voi tuntea olonsa suunnattoman helpottuneeksi siitä, että elää 2010-luvun Suomessa, jossa ei tarvitse pelätä tapetuksi tai kidutetuksi joutumista, ja jossa yhteiskunnan turvaverkko toimii varsin hyvin, jos elämä ei aina menekään aivan niin kuin toivoisi, mutta toisaalta tämä asiaintila helposti saa meidät myös kuvittelemaan, ettei meillä ole varaa valittaa tai vaatia asioihin muutosta. On jotenkin liian abstraktia lähteä huomioimaan toisia lajeja tai ekosysteemejä tai tulevia sukupolvia tai omaa mielenterveyttä tai kauneusarvoja, kun sullahan hei on ruokaa ja katto pään päällä ja lääkäriinkin pääsee tarvittaessa, ainakin kärsivällisellä jonottamisella.

Vaikka tottahan meidän vastarintamme joka tapauksessa on aivan erilaista kuin Etelä-Amerikassa vuosikymmeniä sitten, tai nykyäänkään. Ei meidän vihollisemmekaan liene täysin sama. Ehkä siinä ”downshiftaamisessa” tosiaan on jotain ideaa. Ehkä voimme pyrkiä suojelemaan niitä onnettomia melkein-alkuperäisluonnon rippeitä, joita maassamme vielä on. Ehkä voimme tehdä parhaamme varautuaksemme siihen romahdukseen, joka väistämättä tulee, jolleivät johtavissa asemissa olevat herää, ja voi olla, että tulisi silti vaikka heräisivätkin. Ehkä meidän tulee ”alkuperäiskansaistua”, niin kuin filosofi Tere Vadén ehdottaa, lopettaa länsimaistuminen ja teknologisoituminen ja uudelleenrakentaa henkisesti itsenäistä ja aineellisesti riippumatonta elämäntapaa.

Ehkä meidän tulee ennen kaikkea kieltäytyä vaipumasta epätoivoon tämän kaiken edessä. Hasta la victoria siempre.