Rähinää petoeläimistä

Kuva: Riina Hänninen

Kuva: Riina Hänninen

Ajatelkaa niitä työttömien turkistarhaajien pieniä itkeviä lapsia.

Vai miten se nyt sanatarkasti menikään.

Onhan se tottakai pahempi asia, jos ihmislapsella ei olekaan varaa uusimpiin peleihin, muodinmukaisimpiin vaatteisiin tai kalleimpiin harrastuksiin kuin se, että ketun reviirinä on kuutiometrin (no, tuskin lähellekään sitäkään) kokoinen kalterihäkki.

Sillä ihmisellä on oikeus levittäytyä joka niemeen, notkoon ja saarelmaan, oikeus alistaa muut lajit valtansa alle, oikeus tuhota ekosysteemit ja hävittää lajeja sukupuuttoon. Luovuttamaton, synnynnäinen oikeus, ihmisoikeus.

Ihmisellä täytyy myös olla vapaus liikkua missä vain vailla pelkoa minkään luonnollisen aiheuttamasta uhasta (ihmisen rakentamat koneet ovatkin sitten jo asia erikseen), mieluusti myös vapaus verojen maksamisesta ja muista ihmisen oman yhteiskunnan velvotteista.

Ihminen tuppaa vain unohtamaan, että siellä missä on oikeuksia ja vapauksia, kuuluisi olla myös vastuun.

Ihminen tuppaa myös unohtamaan, että hänen omankin elämänsä edellytykset ovat kiinni siitä, miten muu luonto voi. Ja sen, ettei ihminen tiedä eikä voi tietää kaikkea.

On kuultu huhuja, että joskus oli sellainenkin aika, kun ihmisellä oli arvoja. Kun ”arvo” ei ollut pelkkä tyhjä sana, vaan se itse asiassa myös tarkoitti jotain.

Otetaan esimerkki siitä, mitä ”arvo” voisi tarkoittaa. Minun mielestäni (Tere Vadénia mukaillen) maailma – ja Suomi – jossa on susia on arvokkaampi kuin jossa ei. Mutta miksi?

Syitä on varmasti monia. Pidän koirista. Koiria tuntevana uskallan ehkä olettaa sudenkin sen kantaemona olevan hieno eläin. Mutta tämä tuskin riittää arvoperustaksi. Että jostakin pitää. Jotenkin liian ailahtelevaista ja sattumanvaraista.

Toinen syy voisi olla se, että susi vastaansanomattomasti kuuluu Suomen (ja maailman) luontoon emmekä voi varmaksi tietää millaisia katastrofaalisia seurauksia sillä olisi ekosysteemeille jos sudet hävitettäisiin maailmasta kokonaan. Mutta tämäkin vaikuttaa vain omien asemien varmistelulta, varovaisuusperiaatteen noudattamiselta. Joka toki on ihan hyvä sinänsä, niin kuin asioista pitäminenkin.

Arvo, arvokkuus lienee kuitenkin jotain selittämättömämpää. Sitä, että suden olemassaolo on itseisarvo, jotain, joka ei riipu suden hyödyllisyydestä tai haitallisuudesta ihmiselle, tai siitä, miten söpö ja pörröinen susi on.

Minä puolustan suden oikeutta elää tässä maassa, vaikka se rajoittaisi minun, ihmisen, vapauttani liikkua missä vain miten vain milloin vain täysin vailla suden aiheuttamaa mahdollista uhkaa.

Minä puolustan myös ketun oikeutta ketunarvoiseen elämään, joka ei voi jäädä toiseksi ihmisen ”lailliselle elinkeinolle”, jolla ei oikean elinkeinon kanssa itse asiassa ole mitään tekemistä, kun ei niitä ruhoja käsittääkseni edes syödä (ainakaan ihmisten toimesta).

Minä puolustan metsän oikeutta olla metsä eikä mikään tuotantolaitos ja puupelto. Metsä, joka on lukemattomien eliölajien koti ja samalla oma, hengittävä kokonaisuutensa.

Minä taidan olla kyllästynyt omaan ihmisyyteeni, omaan ”länsimaiseen elämäntapaani”, ihmisen itse määriteltyyn kaikkivaltiuteen. Mutta haluan uskoa, että jo pelkkä luonnon itseisarvon tunnustaminen olisi merkittävä askel kohti jotain parempaa.

Jopa jo turkistarhauksen kieltäminen maassamme (jota olen henkilökohtaisestikin odottanut yli kaksikymmentä vuotta) saattaisi sitä olla. Mutta toiveikkuuteni ei ole kovin korkealla kiellon toteutumisen suhteen.

Arvoisat kansanedustajat, please prove me wrong.

Mainokset

Epämukavuusalueella

Allaoleva teksti on Elonkehä-lehden 1/2013 pääkirjoitus. Lehti ilmestyy viikolla 16 tai 17.

Suomessakin käytetään jo melko yleisesti käsitteitä ”mukavuusalue”  (engl. comfort zone, jonka voisi tietysti kääntää myös vaikkapa ”lohtuvyöhykkeeksi”) ja edellisen parina ”epämukavuusalue”.

Sanotaan, että on hyvä käydä välillä, ellei jopa säännöllisesti, tuolla epämukavuusalueella. Tämän voi sitten allekirjoittaa tai olla allekirjoittamatta, riippuen siitä mitä haluaa sanalla ymmärtää. Nimittäin jossain mielessähän synnynnäinen syväekologi on vallitsevassa suomalaisessa (= länsieurooppalaisessa) yhteiskunnassa koko ajan epämukavuusalueellaan. Eihän olo tällaisissa olosuhteissa voi ollakaan luonteva ja mukava, saati lohdullinen – ainakaan niin kauan kuin on tietoinen vallitsevasta järjestyksestä, eli toisin ilmaisten epäonnistuu asiaintilan unohtamisessa.

Mutta jos kuitenkin sivuutetaan ulkoisten olosuhteiden makrotason kertakaikkinen vääryys, ja keskitytään ihmisyksilön omaan pieneen elämänpiiriin, voitaneen mukavuusalueen rajojen ylittämistäkin katsella toisenlaisesta perspektiivistä.

Joku on epämukavuusalueellaan joutuessaan tai peräti etsiytyessään uudenlaisiin sosiaalisiin tilanteisiin, toinen kokeillessaan uutta harrastusta, kolmas ottaessaan vastaan aiemmista poikkeavan työtehtävän. Eli ehkä epämukavuusaluetta määrittää toisaalta vieraus ja uutuus, toisaalta itsensä ylittäminen?

Uudistuneessa Elonkehä-lehdessä lienee paljonkin tuttua ja vanhaa, mutta toivon mukaan tekijät eivät ole ainoita, joiden mukavuusalueen rajoja koetellaan, edes pikkuisen. Lehden koostaminen muiden kiireiden keskellä pienellä joukolla on ollut melko haasteellista, ja parantamisen varaa tuleviin numeroihin varmasti jää. Uskallan silti olla varsin tyytyväinen käsillä olevaan lehteen, ja tästä tietysti kuuluu erityiskiitos taittajallemme Hannele Alangolle, joka on uudistanut lehden visuaalisen ilmeen sen uuteen muotoon sopivaksi.

Kaikentyyppistä sisältöä emme tähän numeroon ehtineet saada, mutta osa artikkeleista on sitten sitäkin kovatasoisempia. Ehdotuksia toivottavista sisällöistä, juttutarjouksia ja muuta vuoropuhelua toivotaan tietysti edelleen.

Itselleni lehden toimittaminen, jota en ole koskaan ennen tehnyt, on ollut matka syvälle epämukavuusalueen tiheikköihin, mutta loppujen lopuksi hyvä sellainen.

Tämän itsensä ylittämisen vastapainoksi ihminen tarvitsee myös lepoa, lohtua, mukavuutta, jopa eräänlaista valhetta, sillä sivuuttamatta (ihmisten) maailman vääryyksiä ei edellämainittuja irtoa. Suosittelen vaikkapa samanmielisten seuraa, mahdollisimman ”puhtaita” luontokokemuksia, taide-elämyksiä, hyvää ruokaa ja arkista työtä – siis sellaista, jota ihmiset ovat kautta vuosituhanten tehneet elääkseen.

Hetken levähdettyään tuolla mukavuusalueella voikin sitten palata silmät ja korvat auki kylmään maailmaan, mutta ehkä muistaen, että muutakin on olemassa. Vaikka vain hetken lohduksi.

Rakkaudesta ja ”rakastumisesta”

Luulenpa, että olen aikaisemmin elämässäni käsittänyt ”rakastumisen” käsitteen jotenkin väärin. Olen siis ajatellut sillä olevan paljonkin tekemistä ”rakkauden” kanssa, mutta ilmeisesti olen ollut väärässä. Ilmeisesti ”rakastuminen” on sittenkin vain jonkinlaista hullaantumista, lyhytaikaista jatkuvassa endorfiinipöllyssä olemista, aivokemialla voimistettua kiimaa.

Sen uskoisin tietäväni, mitä rakkaus on. Kiintymystä, henkistä lämpöä, ehdotonta hyväksymistä ja asioiden sillään näkemistä, mutta myös jotain enemmän – jonkinlaista yhteyttä tai ykseyttä, ja lopulta jotain, jota ei voi koskaan tyhjentävästi selittää.

Rakkaus On.

Tästä huolimatta luulisin, että oppiessaan tuntemaan ”rakkauden kohdetta” paremmin ihminen myös rakastaa syvemmin. Siis siinä mielessä, että moninaiset yksityiskohdat paljastettuinakin rakkaus yhä ja yhtä lailla on.

Joskus tämän rakkauden ympärillä saattaa kierrellä halu, ehkä jopa yhdistettynä innostukseen, ja tämä lienee se ilmiö, jota itse hölmöyksissäni olen pitänyt rakastumisena. Nyt kuitenkin olen joutunut vastakkain sen asian kanssa, etten ehkä sittenkään ole koskaan ollut ”rakastunut”, edes Lontooseen tai Vihan ja katkeruuden esseisiin, saati keneenkään ihmiseen.

Asiaa sisältä käsin tuntemattakin rohkenen silti väittää, ettei ”rakastumisella”, tällä epämääräisellä ja epäilyttävällä hullaantumisella, sinänsä ole yhtään mitään tekemistä rakkauden kanssa. Sitä saattaa silti seurata myös rakkaus, sillä havaintojeni perusteella ihmiset tällaisessa hulluudenpuuskassa viettävät niin käsittämättömiä aikoja toistensa seurassa, että vähintäänkin jonkinasteinen kiintyminen toiseen on lähes väistämätöntä.

Itselleni kirjailijana kovin rakas Pepi Reinikainen on käsitellyt vähälukuisissa romaaneissaan erityisesti rakkautta, rakastumista ja miesten ja naisten välisiä suhteita. Kirjoissa on herkullisen surrealistis-omaelämäkerrallisen otteen lisäksi näppäriä oivalluksia näistä (ja vähän muistakin) aiheista, kenties hetkittäin lähes elämäntapaoppailta kuulostaen.

Rakastajan kasvojen (1997) voimallista rakastumiskuvausta olen aiemmin pitänyt kaunokirjallisena liioitteluna ja tehokeinona, mutta nyttemmin olen alkanut pohtia, että ehkä jotkut ihmiset sitten todella kokevat jotain melkein tuollaista. Mikä on toisaalta jokseenkin pelottavaa, mutta jos nyt jotain positiivista tästäkin haettaisiin, niin onhan usein hyväksi tavallaan ylittää rajojaan, heittäytyä (vaikka sitten rotkoon) ja antautua (rakkaudelle, intohimoilleen [kuten esim. kirjoittaminen tai maalaaminen, tai lintujen rengastus] tai kuten tässä tapauksessa, ”rakastumiselle”).

Tai toisin sanoin, edellämainittua romaania lainaten: Voimakas kokemus muuttaa ihmisen rajoja.

Siltikään en osaa olla pahoillani siitä, että olen niitä ihmisiä joilla ei ole taipumusta tällaiseen, tai toisaalta vaikkapa psykoottisuuteen, maanisuuteen, addiktioihin. Ei kaikkien tarvitse missään vaiheessa elämäänsä mennä sijoiltaan onnesta. Tarvitaan myös ihmisiä joilla on jalat syvällä maassa (vaikka pää ehkä silti pilvissä). ”Pelkkä” rakkaus riittää.

Rakkaus on elämän, olemassaolon perustaso. Sitä ei saada tai anneta. Sitä ei voi mitata, lisätä tai vähentää. Se vallitsee. Se on katoamaton. Se on hengen valtakunta, jossa uskotaan totuudessa siihenkin, jota ei vielä kyetä näkemään. Näin saarnaa Kardinaali-niminen lintu Reinikaisen erinomaisessa esikoisteoksessa Hullu, ihana lintu – Metsäkyyhky (1988). Tähän ei liiemmin ole lisättävää. Tosin hengellisyyttä voisin itse jättää vähemmälle, mutta eiköhän kyse tässäkin ole toisaalta vain makuasioista ja toisaalta ilmaisutapojen eroista.

Parhaita hetkiä elämässä ovat ne, joina oivaltaa ja kokee oikeasti ja aidosti rakastavansa kaikkea. Toki ne ovat tosiaan vain hetkiä, sillä ihminen on ihminen ja häntä ympäröivä todellisuus varsinkin nykyaikana raadollinen. Mutta kuitenkin. Ja sitten tuntuu oikeastaan loukkaavalta, kun jotkut ihmiset puhuvat rakkaudesta vain jonain seksuaalisväritteisenä juttuna, ilmeisesti juuri tähän hullaantumiseen liittyen, ikään kuin he eivät itse rakastaisi edes ystäviään, lähisukulaisiaan, lemmikkejään. Saati kirjallisuutta, luontoa, kaikkea.

Minusta elämä ilman kokemuksia – mieluimmin lähes jatkuvaa kokemusta – rakkaudesta on hyvin surullinen ajatus, silti vaikkei rakastaminenkaan – tai rakkaudessa eläminen, rakkaudellinen oleminen – yleensä mitään helppoa ole. Reinikaisen sanoin: Rakkaus on ihmisen peruskärsimys.  (…)  Maailma on rakkautta vailla ja se kärsii, koska rakkauden puute on vieläkin suurempi kärsimys kuin rakkaus.  (…)  Kärsimys ilman rakkautta on olemassaoloa ilman elämää. Se on häkkilinnun kohtalo.

Mutta näinpä minussa herää epäilys, että jonkun mielestä elämä ilman ”rakastumisen” kokemuksia on yhtä lailla surullista, ja tämä saa minut pohtimaan sitä, että ehkä on myös ihmisiä, jotka eivät onnistu – tai ehkä pyrikään – pääsemään sisälle kokemukseen rakkaudesta, mutta ovat silti vallan tyytyväisiä elämäänsä/itseensä. Tämä se vasta surullista onkin, ja pelottavaa, eikä minulla ole vastausta siihen onko tällaisia ihmisiä todella. En ehkä haluakaan tietää.

Teen tämän nyt selväksi. Rakastan teitä kaikkia. Piste.

(Ismo Alanko)