Suurta suomalaista elokuvaa

Pidempi versio Elonkehässä 4/2013 ilmestyneestä elokuva-arviosta.

***

Jari Halosen Kalevala-tulkintaa on odotettu vuosia. Elonkehässäkin Halosta haastateltiin aiheesta jo vuonna 2009, jolloin kolmiosaisen tv-version piti tulla ”joka tapauksessa” ulos seuraavan vuoden aikana.

On aina ikävää, kun elokuvan valmistuminen ja/tai levitys venyy tolkuttomasti alunperin aiotusta, ääriesimerkkinä toinen kotimainen, Pekka Lehdon Kalervo Palsa ja kuriton käsi, joka kuvattiin jo 2005, mutta jonka ensimmäiset festivaalinäytökset olivat tosiasiassa vasta kesällä/syksyllä 2013 ja jonka varsinaista teatteriensi-iltaa saadaan odottaa näillä näkymin vähintään syksyyn 2014, vaikka sitä oli lupailtu ensin marraskuulle 2013 ja sitten helmikuulle 2014.

Halosen elokuvalle lienee kertynyt odotuksia osittain myös siksi, että miehen edellinen ohjaustyö Aleksis Kiven elämä (2001) oli melko katsottu ja arvostettu, miksei myös ”objektiivisesti tarkasteltuna” taitavasti tehty ja sisältörikas elokuva. Melkein voisi väittää, että Aleksis Kiven elämässä jopa Halosen näyttelijämetodia on hieman kesytetty, mikä on taas osaltaan saattanut johtaa siihen, että monet ovat pelästyneet Kalevalaa, jossa näyttelijäntyön haloslaisuus suoraan sanottuna hyppii täysillä silmille.

Itse kuitenkin pidin Kalevalasta. Saatan tosin olla hieman jäävi arvioimaan sitä, tunnustaudun nimittäin Halosen elokuvien ”faniksi”. Olin kylläkin ennen männä syksyä nähnyt siihenastisista vain puolet, ne uudemmat vieläpä, mutta oikeastaan jo Joulubileiden (1996) näkeminen ensimmäisen kerran joskus 90-luvulla riitti paremmin kuin hyvin fanituksen pohjaksi. Ja kahden ensimmäisen elokuvan näkeminen ennen Kalevalaa sai tietysti minut toisaalta ennakkoinnostumaan entistä enemmän, ja toisaalta teki helpommaksi arvioida uusinta elokuvaa suhteessa kaikkiin aiempiin.

Tätä taustaa vasten Kalevala – Uusi aika ei ainakaan vielä näyttäisi nousevan Halosen pitkien elokuvien (joita on siis toistaiseksi kaikkiaan viisi) parhaimmistoon, mutta lopullisen arvion tästä voinee tehdä vasta muutaman vuoden kuluttua. Tavallaanhan elokuva tietysti oli pettymyskin, koska se näyttäisi tosiaan jäävän Halosen omaleimaisen tuotannon häntäpäähän, mutta huonoksi sitä ei missään nimessä voi luonnehtia. Voinee kenties sanoa, että elokuvan alussa kokeneemmallakin katsojalla saattaa olla sopeutumisvaikeuksia, mutta kunhan rytmiin pääsee kiinni, tulee elokuvateatterista lopulta tyytyväisesti hymyillen ulos.

Elokuvahan ei ole mikään kuvitettu kansalliseepos, vaan Halosen oma näkemys tietyistä Kalevalan teemoista, sovitettuna puolittain nykyaikaan niin, että elokuvassa liikutaan muinaisen Kalevalan kylän ja 2000-luvun Helsingin välillä. Vain rajallinen otos Lönnrotin Kalevalan hahmoista on otettu elokuvaan, mutta nämä sitten seikkailevatkin molemmissa maailmoissa. Jonkinlaisessa pääosassa tietysti on sampo, joka Halosen tulkitsemana edustaa selkeästi henkisempiä asioita kuin perinteisesti ajateltuja aineellisia rikkauksia, mutta myös elokuvan päähenkilö on nimeltään Sampo.

Tietyllä tapaa tarinan pohjana on nimenomaan Sampon jonkinlainen henkinen herääminen, jota ei elokuvan alussakaan liiemmin selitellä, ja muutoinkin tuo Halosen puheissaan kovasti esilläpitämä henkinen evoluutio, johon kaiketikin tuo ”uusi aika” elokuvan nimessä myös viittaa.

Tarinan henkilöt ovat jatkuvasti vereslihalla, kehittyvät kuka mihinkin suuntaan ja kyynelehtivät tuon tuostakin. Tunteiden näkyminen kuuluu olennaisesti haloslaiseen näyttelijäilmaisuun, mutta saa kenties ajoittain henkilöt näyttämään katsojan silmissä enemmän tai vähemmän mielipuolilta.

Elokuvassa näkyy oikeastaan yllättävälläkin tavalla Halosen suuri kiinnostus Kalevalan hahmoista nimenomaan Kullervoon. Jotenkin kummassa Kullervo näyttäytyy täysjärkisimpänä elokuvan hahmoista, kaikessa kiivaassa kostonhimossaankin. Tämä johtunee tietysti osittain siitä, että Kullervon molempiin olomuotoihin on valikoitunut näyttelijä, joka kykenee välittämään olennaisen ilman näyttelijäntyön läpitunkevaa haloslaisuutta. Arvoitukseksi jääköön, onko tämä valikointi ollut tietoista vai ei. Halosen erityinen rakkaus Kullervoon näkyy myös tämän tarinan messiaanisessa loppuhuipennuksessa taistelun tuoksinassa.

Elokuvassa on tiettyjä häiritseviä pikkuseikkoja, kuten se, että sammosta kuultaa läpi lavasteen rakentamisessa käytetty kanaverkko, tai se, että suolla alasti kirmaavalla Väinämöisellä on kumisaappaat jalassa. Suurempi häiritsevä tekijä on kuitenkin kollektiivisesti laadittu käsikirjoitus. Kenties Halonen on pyrkiessään eroon egoistisuudestaan uhrannut myös jotain taiteensa tinkimättömyydestä ja suuruudesta, sillä hänhän on varsinkin aiemmin ollut elokuvantekijänä aivan selkeä auteur, joka on aiemmat elokuvansa myös käsikirjoittanut yksin. Auteurillahan (elokuvien yhteydessä) tarkoitetaan yleensä elokuvaohjaajaa, joka on voimakkaasti nimenomaan selkeän vision omaava Taiteilija, joka pitää kaikki langat käsissään elokuvan tuotantoprosessissa, ja sellaiseksi on yleensä Suomessa luonnehdittu lähinnä Aki Kaurismäkeä.

Halonen pyrkii elokuvallaan – ehkä hetkittäin liiallisestikin – tuomaan henkisen evoluution ilosanomaa suomalaisille, ja nimenomaan oman perinteen kunnioittamisen kautta. Monet ovat tahtoneet tulkita elokuvan jonkinlaiseksi äärioikeistolaiseksi propagandaksi, mutta itse en oikein jaksa uskoa, että Halosella olisi mitään selkeän poliittisia päämääriä tässä projektissa, huolimatta hänen ilmiselvistä antipatioistaan suomenruotsalaisia kohtaan ja ”epämääräisestä” menneisyydestään. Itsekunnioitus ei aina tarkoita muiden alistamista ja alentamista, todellinen itsekunnioitus ei itse asiassa koskaan.

”Tilanne menee ihan varmasti jossain vaiheessa siihen, että Kalevalasta pyritään vääntämään uskontoa. Itse en toivo sellaista, vaikka puhun Kalevalan pyhyydestä.” Näin Jari Halonen totesi yllämainitussa EK:n haastattelussa, ja tähän on kenties hyvä lopettaa.

***

Jari Halosen pitkät elokuvat subjektiivisessa paremmuusjärjestyksessä:

Joulubileet (1996)
Pikkuveljen vankilastavapautumisen kunniaksi järjestetään joulu keskelle kesää. Suomalaisen alamaailman kuvaus ilman turhaa romantiikkaa tai ylenmääräistä hohtoa.

Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1995)
Vuoteen 2037, liittovaltion itäisimpään metropoliin Vladivostokiin sijoittuva synkkä ja älykäs rikos-scifi.

Aleksis Kiven elämä (2001)
Hieno ja humoristinen elämäkertaelokuva suomenkielisen kirjallisuuden isästä.

Kalevala – Uusi aika (2013)

Back to the USSR – Takaisin Ryssiin (1992)
Suomen viimeinen kommunisti seikkailee kotiovelleen ilmestyneen vampyyri-Leninin kanssa.

Mainokset

Rähinää feminismistä

Nykyisenä nopean tiedonvälityksen aikana liikkeet nostattavat hetkessä vastaliikkeitä ja vastaliikkeiden vastaliikkeitä ja sitä rataa. Muutenkin on tavallaan helpompaa olla kiihkomielinen, asiatonkin, ja internetistä on niin kovin helppo löytää samanmielisiä, oli mielipide sitten miten kieroutunut tahansa.

Enemmän tai vähemmän ”queer-identifioituvana” lisääntyneenä ihmisnaaraana minua huolestuttaa feminismin tila ja antifeminismin nousu.

On totta, että omassa yhteiskunnassamme on myös koiraita haittaavia tasa-arvo-ongelmia, kuten ”yleinen” asevelvollisuus. On myös totta, että monia feministisiä tavoitteita ajetaan väärillä tavoilla (vanhempainvapaiden ”pakkojako” esimerkiksi) ja monet tavoitteet ovat joko yhdentekeviä (vaikka nyt jotkin ”huippujohtajien” sukupuolikiintiöt, mun mielestä) tai jopa vääriä.

Silti pitäisi olla aivan helvetin selvää, että maailmanlaajuisesti ihmisyhteisöissä naaraiden asema on merkittävästi sorretumpi kuin koiraiden. Myös omassamme epäsuorasti esim. median ja ympäristön syöttämien ulkonäköpaineiden ja näiden kanssa käsi kädessä kulkevan (yleensä kai tiedostamattoman) katseiden ja halun kohteeksi kasvattamisen osalta. Tosin tässäkin on vääränsuuntaista tasa-arvoistumista tapahtunut ja tapahtumassa; myös koiraspuoliset kulttuurimme edustajat tuntevat yhä enenevässä määrin paineita esim. pukeutua tietyllä tavalla tai ajella karvojaan tms.

Paitsi Yhdysvalloissa, nyt myös Euroopassa kamppaillaan ja kampanjoidaan yksinkertaisia lisääntymisterveysohjelmia (neuvontaa, ehkäisyä, toki myös abortteja) vastaan. On todella vaikea nähdä, mikä muu tällaiselle voisi olla syynä kuin naaraiden – erityisesti ns. heteroseksuaalisten – elämän vaikeuttaminen, nöyryyttäminen, ”kuriin pistäminen”. ”Ennen kuin ne vievät meiltä kaiken”??

Miksi sortoa kokevat pyrkivät kostamaan tuon sorron vielä heikommassa asemassa oleville? Vai uskooko esim. suomalainen ”alemman tason mies” todella että hänen sortajansa on ”tavallinen suomalainen nainen”? Koska ei ymmärrä antaa pillua aina kun joku sitä tulee vonkaamaan? Silti vaikka on kasvatettu miehen haluttavaksi ja pelastettavaksi…

Ei sekään, että nykymuotoinen koululaitoksemme palvelee paremmin keskivertotyttöä kuin keskivertopoikaa ole keskiverron tytön vika, vaan järjestelmän ja siihen vaikuttavien ihmisten.

Aivan oma, oksettava lukunsa on sitten tietyissä osissa maailmaa edelleen rehottava perinne nuorien ihmisnaaraiden ”ympärileikkaamisesta”. Ja kyllä, koiraslapsenkin ympärileikkaaminen ilman lääketieteellisiä perusteita on silpomista, mutta heidän onnekseen toimenpide ei kaameudessaan ole lähelläkään tyttöjen silpomista, josta ikäväkseni sain taas muistutuksen tämän nopeutetun tiedonvälityksemme kautta.

”Naisten” sota ”miehiä” vastaan ja ”miesten” sota ”naisia” vastaan on vain aivan helvetinmoista resurssien tuhlausta. Eri asia on sitten ”sotia” sellaisia tahoja vastaan, sukupuoleen katsomatta, jotka oikeasti ovat sortajiamme tai maailmamme raiskaajia. Mutta ei näitäkään pidä epäinhimillistää sen enempää kuin ”vastakkaista sukupuoltakaan”, josta valtaosa ihmisistä tuntuu olevan enemmän tai vähemmän vieraannutettu. Itse olen onnekseni aina tuntenut molemmat sukupuolistereotypiat yhtälailla vieraiksi ja kaikki ihmiset vieraudestaan ja outoudestaan huolimatta silti jollain tasolla samanlaisiksi.

Pelkäänpä, ettei tästäkään kirosanoin ryyditetystä turhautumisenpuuskasta mitään hyötyä ole näiden epäkohtien korjaamisessa, mutta ehkä sentään onnistuin tekemään julkisesta terapiasessiostani edes aavistuksen asiallisemman kuin keskustelupalstojen nimettömät virtuaalioksentelijat…