Totuudellistako

Ilmeisesti niinsanottuun normaaliin sosiaaliseen kanssakäymiseen (ja kehitykseen) kuuluu olennaisena osana valehtelu. Myönnettäköön etten oikein arvosta moista normaaliutta (tai no, rehellisyyden nimissä, en kyllä kovin monen muunkaanlaista).

Tiukkistelua ehkä, mutta rehellisyyteen tulee pyrkiä. Täyttä rehellisyyttähän ei voi ainakaan puheissa tai ajatuksissa saavuttaa (koska totuus pakenee sanoja), mutta silti.

Usein toki tuntuu siltä, että rehellisyyteen pyrkiminen ja varsinkin sen vaatiminen muiltakin on yhtä pään seinään hakkaamista. Sen lisäksi, ettei itsekään läheskään aina saavuta sitäkään rehellisyyden tasoa, joka vielä ainakin teoriassa olisi mahdollinen.

Tuon mystillisen sosiaalisen koodiston lisäksi rehellistä kommunikaatiota rajoittavat erilaiset pelot, joita varmaankin meistä jokaisella sosiaalisiin suhteisiinkin liittyen on. Mutta se, että rehellisyys ja suoruus tarkoittaisivat automaattisesti tylyyttä ja töykeyttä, on silkka väärinkäsitys. Asioita voi sanoa suoraan ja silti ns. nätisti. Just practise!

Rehellisyys ja totuus eivät kuitenkaan ole mitään pikkujuttuja (ehkä siksi niitä vältelläänkin?). Rakkautta ei ole ilman totuutta, mutta totuutta ei kestä ilman rakkautta, kirjoitti iki-ihana Pepi Reinikainen aikoinaan. Monesta tämä varmaan kuulostaa halpahintaiselta kohelo-mietelauseelta, mutta itse diggaan. Virkkeessä on jonkinlaista syvällistä totuutta (pun intended).

Rakkaushan on tavallaan lempiaiheeni, vaikka välillä tuntuu, että se, että on rajallisen ihmisyytensä rajoissa avoin rakkaudelle, on yhtä loppumatonta tuskaa. Ehkä siksi, että useimmat muut pyrkivät ainakin jossain määrin olemaan olematta niin avoimia. Rakkaus on ihmisen peruskärsimys.

Tästä kaikesta synkistelystä huolimatta uskon (ja olen jopa havainnut), että vaikkei rehellisyydestä  ehkä suorastaan palkita, kirvoittaa se kuitenkin aika ajoin kanssaihmisistä jonkinlaista myötämielisyyttä, parhaassa tapauksessa jopa kunnioitusta.

Mainokset