Päiväkirjamerkintöjä

Taide on kärsimystä.

Armollisuus itseä kohtaan on vaikea laji. Ei lähellekään mahdoton, mutta vaikea.

Pyrkiessään tekemään jokaisesta valinnastaan tietoisen ihminen altistaa itsensä lamaantumiselle.

Teknologia on vapauden vihollinen.

Antautuminen, rakastaminen, rakkaudelle antautuminen ei ole helppoa, ainoastaan välttämätöntä.

Miksei sitä muka voisi olla kaiken aikaa tosissaan ja vakavissaan ja rakastaa, rakastaa vain? Koko ajan auki, ihotta.

Kunniaa tärkeämpi on kunnioitus ja sitäkin tärkeämpi rakkaus.

Elämä on hyvä.

Mistä ei voi vaieta, siitä tulee puhua? Tai kirjoittaa…

Päin punaista

red

Käyn nykyään teatterissa vain muutaman kerran vuodessa, viime vuosikymmenellä taisi olla useampi vuosi joina en käynyt ollenkaan, joten näkökulmani saattaa olla hieman rajoittunut. Mutta tuntuma on se, että monin paikoin teatteri on menossa siihen suuntaan, että kontaktia yleisöön otetaan enemmän kuin ennen. Ulkopuolisen tarkkailijan lähes täydellisen näkymättömyyden illuusiota on yhä vaikeampaa säilyttää. Eikä siinä mitään. Vaikka muistelen, että ensimmäinen tällainen kokemus joskus alle kaksikymppisenä (jolloin kävin teatterissa usein) oli karmea. Silti vaikka näytelmä oli hyvä.

Kyse on ehkä melko pitkälle siitä, että pitää oppia erilaisten taidemuotojen vastaanottajaksi, kokijaksi, eläjäksi. Tässä aivan hiljan erään konsertin jälkilöylyissä puhe kääntyi siihen, miten alkuun niin arastelevat nuoret olivat muutaman kuukauden jälkeen kuin kotonaan taidenäyttelyissä ja -tapahtumissa, kun heitä oli sitkeästi viety sellaisiin, ”oman”, tutuksi tulleen kuvataiteilijan seurassa (työhuoneella ”leikkimisen” ohella toki). ”Taidekasvatusta” siis.

Tämän pohdintani yleisön iholle tunkevasta teatterista laukaisi Kansallisteatterin Omapohjan Red, kahden näyttelijän intensiivinen taidejotain. Minulle aivan uusi paikka, mutta ilmeisesti katsomo oli rakennettu näyttämölle ja näytelmä katsomoon. Ja näyttelijät vähän väliä tuijottamassa katsomoon, tai siis näyttämölle, tai siis…

Vaikka oikeastaan Seppo Pääkkönen – Mark Rothko – ei katso päin, vaan jotenkin läpi. Kuin hänen maalauksensa tosiaan olisivat siinä hänen edessään, vaatimassa huomiota, huomioita. Tuo loputon tuijottaminen on myös tarinallisesti uskottavaa, sillä Rothkon maalauksia näkemätönkin (sillä valokuva maalauksesta on vain kalpea aavistus kohteestaan) pystyy ymmärtämään sen tietynlaisen tarkkuuden, vivahteikkuuden, vivahteiden tajun, joka tämäntyyppisten töiden kanssa on välttämättömyys.

Mestarin ja nuoren oppipojan (Olavi Uusivirta) vuoro- ja vuoroittaista yksinpuhelua. Filosofiaa, taidetta, taidefilosofiaa. Punaista, ruskeaa, mustaa. Maalaamista, tupakoimista, juomista. Korotettuja ääniä, solvauksia. Tuskaa ja surua. Murhia ja itsemurhia.

Näytelmä kertoo tietysti paitsi taiteesta ja ihmissuhteista (tai ainakin yhdestä), myös vanhenemisesta ja uusien (taiteilija)sukupolvien isänmurhasta. Abstrakti ekspressionismi tappoi kubismin, pop-taide abstraktin ekspressionismin, kulkee ajatus.

Pääkkösen Rothko on kliseisen omahyväinen Suuri Taiteilija, mutta toki hänessä asuu myös aitoa viisautta, rakkauttakin, luulen. Uusivirran assistentti Ken on nuori, innostunut, tietämätön. Kapinallinenkin, mutta aluksi hieman arka, myöhemmin röyhkeämmäksi kasvava. Kasvaa ehkä muutenkin, ihmisenä, kenties taiteilijanakin.

Vajaa kaksi tuntia ei ole yhtään liian pitkä (joskaan ei liian lyhytkään) aika seurata tätä tanssia, draamaa, jonka käännekohdat ovat lopulta varsin hienovaraisia. Ja voi! olen kokonaan unohtanut mainita valon, tilan, syvyysvaikutelmat…

Taide-elämys on taide-elämys, ei se oikein taivu sanoiksi jälkikäteen, ei edes siinä puuskassa, kun on vain kirjoitettava. ”Suositteleminen” on kaikessa latteudessaan ainoa elämyksen välittämisen yrittämisen keino. Sanatarkkoja lainauksiakaan ei tahdo jäädä mieleen, mutta tämän luulen muistavani:

Jokainen siveltimenveto on tragedia.

 

John Logan: Red
Kansallisteatteri, Omapohja
Viimeinen näytös 18.5.2015