Taidetta isolla Teellä

Ao. teksti on Elonkehän piakkoin ilmestyvän Suuren Taidenumeron (3/15) pääkirjoitus. Julkkarit ke 16.9. Vihreässä Talossa.

Kulttuurilehden päätoimittaminen on palkitsevaa, mutta ainakin ns. kontrollifriikkiyteen taipuvaisille ihmisille myös haastavaa. Tämä korostuu entisestään, jos saa päähänsä koota lehtensä Suuren Taidenumeron. Taiteen ja taiteilijoiden parissa puuhailu kun on tavallistakin (tahdollisten olentojen vaikutuspiirissä toimimista) ennustamattomampaa, oli kyse sitten kuvataiteilijoista, teatteriohjaajista tai esseisteistä.

Ja siinä se lehdenteon viehätys juuri onkin: sitä tilaa jotakin, jonkinlaisella hataralla ajatuksella, eikä osaa kuvitellakaan, mitä loppujen lopuksi saa. Useimmiten yllättyy iloisesti.

Oma toimittajan ja kuvaajan ammattitaidon ja -maneerien puute on myös eduksi. Voi lähteä tekemään ”reportaasia” jonkinlaisella katsotaan-nyt-mitä-tästä-tarttuu -mentaliteetilla, tapahtumiin sopivaksi katsomallaan intensiteetillä mukaan heittäytyen.

Taidetta tai taiteita on hyvin vaikea tyhjentävästi määritellä ja lokeroida. Vaikka toki useimmilla meistä varmaankin on jonkinlainen mielipide siitä, mikä on ”oikeaa taidetta” ja mikä ei.

Taiteen ei kuulu tarkasti tietää, mitä se haluaa sanoa, väittää Antti Nylén vieraskynässään tässä lehdessä. Särjetty maa -kirjassa (jonka arvio ei valitettavasti mahtunut tähän lehteen, mutta myöhemmin…) taas Suohpanterror-ryhmän Jenni Laiti toteaa: Tämä ei ole poliittista taidetta, vaan taiteen muotoista politiikkaa, taiteellista aktivismia. Joku toinen, kuten vaikkapa Jari Tamminen tässä lehdessä, puhuisi ko. yhteydessä kulttuurihäirinnästä.

Isossa-Britanniassa, Weston-super-Maren pikkukaupungissa, on juuri ennen tämän kirjoittamista elokuun lopulla avattu Dismaland Bemusement Park (”Kolkkomaan hämypuisto”), jota myös voitaisiin varmasti sanoa kulttuurihäirinnäksi, mutta miksei ryhmätaidenäyttelyksikin, tai jopa (vinksahtaneeksi) huvipuistoksi. Tai ”kokonaistaideteokseksi”, mitä ikinä sillä sitten tarkoitetaankaan.

Tuo ”perhepuisto, joka ei sovi lapsille” on alkujaan katutaiteilijana tunnetun Banksyn projekti ja avoinna pääsymaksua vastaan reilun kuukauden ajan. Tietojen mukaan siellä voi nähdä mm. Tuhkimon kuolonkolarin paparazzeineen, kokeilla kauko-ohjatun, täyteenahdetun siirtolaisveneen kuljettamista ja lämmitellä paikallisen paronin, kirjailija Jeffrey Archerin kirjoista sytytetyllä nuotiolla. Lähes kuudenkymmenen vierailevan taiteilijan joukossa on myös suomalainen Jani Leinonen.

Tällaistakin taide siis voi olla.

Mitä tekemistä tällä kaikella sitten on syväekologian tai alati pahenevan luonnontuhon kanssa? Ainakin sekä syväekologian että taiteen pitäisi olla jotakin kaikki elämänalueet läpäisevää, samalla elämästä elämisenarvoista tekevää. Naurettavuuden uhallakin: rakkauden ilmentymä.

Niin Bron Taylor kuin Antti Nylén ja Keijo Lakkalakin kirjoittavat tässä lehdessä siitä, miten taiteelliset kokemukset luovat mahdollisuuksia uudenlaiseen (Taylorin sanoin) ”ekologiseen tietoisuuteen”.

Jos politiikka on ”yhteisten asioiden hoitoa”, on taide kenties ”minkä tahansa asian kommentointia”. Lehdenteko taas on näitä molempia, ja kaikissa näissä tulee ottaa syväekologiset seikat huomioon, vaikkei aina olekaan helppoa tietää, miten ne sitten käytännössä ilmenisivät.

Sellaistakin taide(kin) on, ennustamatonta kuin elämä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s