Synnyimme lähtemään

SonsOfSapmi-744x525

suohpanterror.com

 

Julkaistu Elonkehässä 1/16, jonka julkkarit ti 22.3. Vihreässä talossa.

Viime aikoina – näkyvimmin turvapaikanhakijoiden lisääntymisen myötä viime vuoden loppupuolella – on havaittu julkisen keskustelun ja keskusteluilmapiirin (erityisesti maahanmuuttoasioissa) muuttuneen suuresti siitä mitä se on ollut joskus aiempina vuosikymmeninä. Itselleni tämä havainto kirkastui katsoessani vuosien tauon jälkeen uudelleen yhdysvaltalaisista uusnatseista kertovan draamaelokuvan American History X (USA 1998). Uusnatsinuoret esittävät elokuvassa kommentteja, jotka vielä vuosituhannen vaihteessa kuulostivat lähtökohtaisesti naurettavilta ja käsittämättömiltä, mutta joita ei enää erotakaan nykypäivän ”vakavastiotettavasta” julkisesta keskustelusta Suomessa.

Yleisehkö käsitys on, että suurin vaikutus tähän suunnanmuutokseen kiristyvän maailman-, talous- ym. politiikan ohella on ollut Homma-foorumilta alkunsa saaneella pienellä ”nettivaikuttajien” joukolla, joka on keskustelupalstat ja uutismedian kommenttiosastot valtaamalla saanut omille näkemyksilleen suhteettomasti näkyvyyttä ja sen myötä pikkuhiljaa myös aitoa myötämieltä. Toki asiaan on vaikuttanut ja vaikuttaa myös yleisempi internet-ajan tiedonvälityksen ja mielipiteenilmaisun ”tasa-arvoistuminen”, joka kulkee käsi kädessä tieteiden ja koulutuksen väheksymisen kanssa. Vai mitä pitäisi ajatella siitä, että pääministerikin puhuu tuohtuneeseen sävyyn ”kaikenmaailman dosenteista”?

Täysin sama kuvio pienemmässä mittakaavassa toistuu saamelaisten alkuperäiskansatatusta ja saamelaismääritelmää koskevassa keskustelussa, kuten Veli-Pekka Lehtolan hiljattain julkaistusta Saamelaiskiista – sortaako Suomi alkuperäiskansaansa? -kirjasta käy ilmi. 1990-luvulla keskustelun (tai ”keskustelun”) avasivat Lehtolan ”uuslappalaisiksi” nimittämät henkilöt ja ryhmittymät, jotka ovat siitä asti hämärtäneet ja vallanneet käsitteitä niin, ettei monikaan asioihin perehtymätön (myöskään päättävässä asemassa oleva) enää tiedä, mistä koko saamelaisuudessa on kyse.

Suomessa elävien pohjois-, inarin- ja kolttasaamelaisten rinnalle on siis yritetty nostaa hatarasti Lapin asutushistoriaan ja yksilöiden sukupuihin pohjaavia, mutta jokseenkin mielivaltaisia ”lappalaisten” (joka alunperin oli suomalaisten saamelaisista käyttämä, loukkaavaksi koettu nimitys), ”metsäsaamelaisten” ja ”statuksettomien saamelaisten” ryhmiä. Näistä on puhuttu ”vähemmistön vähemmistönä” ja pyritty antamaan sellainen kuva, että saamelaiset itse ovat sortajia ja elitistejä, kun eivät tahdo ulottaa saamelaismääritelmää koskemaan jokaista Lapin asukasta, jonka sukulinjasta löytyy pisara saamelaisverta.

Kuitenkin itsenäisten maiden alkuperäis- ja heimokansoja koskevan ILO 169 -yleissopimuksen kriteereissä tehdään selväksi, että alkuperäiskansan oikeudet ovat nimenomaan kansalla, jolla on elävä, katkeamaton kulttuuri sosiaalisine, taloudellisine ym. instituutioineen, ei yksilöillä yksilöinä, vaikka he itse identifioituisivat kansaan, johon joku heidän kaukaisista esivanhemmistaan on joskus kuulunut ennen sulautumistaan valtakulttuuriin.

Suomen saamelaishallinto on päättänyt pääosin vaieta uuslappalaisten absurdien väitteiden edessä, mikä on toisaalta ymmärrettävää, mutta jälkiviisauden kelmeässä valossa siltikin väärä siirto. Äänekäs vähemmistö on tieteellisen ja kansainvälisoikeudellisen painoarvon puuttuessakin saanut viestinsä läpi esim. eduskunnassa ja näin ollen ILO 169 on yhä ratifioimatta, saamelaismääritelmä puolestaan sillä tolalla, että varsinaiset, ”oikeat” saamelaiset ovat pienenä vähemmistönä joukossa, joka nykyisen määritelmän virallisesti täyttää. Viime syksynä tämä näkyi myös käytännössä, kun korkein hallinto-oikeus hyväksyi lähemmäs sata Saamelaiskäräjien hylkäämää hakemusta saamelaiskäräjien vaaliluetteloon.

Saamelaiset eivät kuitenkaan ole luovuttaneet. Myös nuoremmat polvet ovat aktivoituneet erilaisissa itseään ja kotiseutujaan koskevissa ihmisoikeus- ja ekologisissa kysymyksissä. 1991 perustettu Suomen saamelaisnuoret ry (Suoma Sámi Nuorat) toimii aktiivisesti ja esim. antoi kolmisen vuotta sitten perusteellisen lausunnon saamelaismääritelmäasiassa. Aivan äskettäin Saamelaiskäräjien kaksi nuorinta jäsentä protestoi nurinkäännetyin vaattein syksyn vaaleissa valitun Saamelaiskäräjien järjestäytymiskokouksessa. Yli valtionrajojen toimiva anonyymien aktivisti-taiteilijoiden (tai ”artivistien”) ryhmä Suohpanterror (”suopunkiterrori”) taas tuo teoksissaan ja aktioissaan esille pohjoista kolonisaatiota erinäisissä muodoissaan. Sekä Saamelaiskiistassa että runoilija, suomentaja ja kustantaja J.K. Ihalaisen toimittamassa (ja suurehkolta osin kirjoittamassakin) Särjetty maa -kirjassa on käytetty kuvituksena Suohpanterrorin julisteita.

Särjetty maa – tarinoita etelästä ja pohjoisesta on Siemenpuu-säätiön viides teemajulkaisu (aiemmat Rikastutettu vai köyhdytetty? [2007], Metsän jäljillä [2009], Kirja vedestä [2010] ja Sijoiltaan menneet [2012]), jossa Euroopan unionin ainoa alkuperäiskansa on merkittävässä roolissa. Kirjan kolmestakymmenestäseitsemästä tarinasta seitsemän on saamelaisten. Suohpanterrorin ”kasvojen” Jenni Laitin (s. 1981) lisäksi saamelaistaiteilijoista esittäytyvät runoilija, muusikko ja näyttelijä Niillas Holmberg (s. 1990) sekä kuvataiteilija Anders Sunna (s. 1985).

Holmbergin kirjassa kaivosasiasta haastattelema utsjokelainen kalamies Esko Aikio esittää myös kritiikkiä kanssasaamelaisiaan kohtaan, tai oikeastaan todistaa, että saamelaiset ovat jossakin mielessä ihan samanlaisia ihmisiä kuin kaikki muutkin:

[S]e luonnon kunnioittaminen on meidänkin keskuudessa särkymään päin. Minua naurattaa, kun kuulen jonkun jossain seminaarissa sanovan, että saamelaiset ovat luonnonkansa. Käy katsomassa minkälaisia jälkiä saamelaiset tekevät luontoon moottoripeleillä ja miten he käyttäytyvät luonnon kanssa. Ehei. Kuinka porotaloudessa pidetään liian isoja tokkia, miten onnistutaan tyhjentämään järviä kaloista muita ihmisiä tai luontoa ajattelematta.

Ymmärrettävästi Saamelaiskiistassa ei tämäntyyppistä kritiikkiä näy, keskittyyhän se sekavaksi muutetun kysymyksen selventämiseen eikä lisähämmentämiseen. Silti itsekin saamelainen (tosin suomalaisen isän jälkeläinen) Veli-Pekka Lehtola suhtautuu vastapuoleen eli mainittuihin uuslappalaisiin näiden viestinnän valheellisuudesta huolimatta hyvinkin sovinnollisesti. Hän peräänkuuluttaa saamelaisuudesta ulossuljetuiksi itsensä kokevien omaa ”rajamaan identiteettiä”, jonka ajattelee syntyneen suomalaisuuden ja saamelaisuuden sekoittuessa vuosisatojen kuluessa erityisesti eteläisemmässä Lapissa.

**

Särjetyn maan tarinat kertovat alkuperäis- ja muista vähemmistökansoista, sodista, kolonialismista, turismista, ihmiskohtaloista. Saamenmaan lisäksi käydään Intiassa ja Kaakkois-Aasiassa, Afrikassa ja Etelä-Amerikassa. Myös burmalaisen pakolaisperheen matkaa uuteen kotiinsa Punkalaitumelle seurataan. Kirja on kaunis, mutta sitä lukiessa ei voi välttyä itkemästä (eurooppalaisen) ihmisen hirviömäisyyttä.

Kolumbialainen Rocío elää elämäänsä ”kaivosyhtiöiden ja sissien puristuksessa”, lahtelainen ”rinkkari” ja sarjakuvapiirtäjä Kai Vaalio taas viettää Kolumbiassa muutaman leppoisan viikon, mutta muistuttaa silti Latinalaisen Amerikan reissupäiväkirjassaan Zombailut – Tummaa paahtoa sissien ja huumekauppiaiden turisteillekin aiheuttamasta potentiaalisesta vaarasta.

Vaalio on reissumies henkeen ja vereen, mutta Madventuresinsa (Suomi 2002-2009) katsoneena sukupolvensa (s. 1986) edustajana ymmärtää myös oman matkustamisensa uuskolonialistiset vaikutukset ihmisiin ja luontoon, ainakin jossakin mittakaavassa. Jopa jonkinlaisesta feminismistä nähdään Tummassa paahdossa pienenpieni pilkahdus. Vaalion rouhea sarjakuvapäiväkirja pursuaa silti eurooppalaisen, valkoisen heteromiehen beat-henkistä machismoa höystettynä aimo annoksella philiprothmaisen itseruoskivaa seksiläppää (Tämä kirja ei sovellu lapsille).

J.K. Ihalaisen Särjettyyn maahan kirjoittaman esipuheen mukaan turismi kattaa kolmasosan palvelualojen tuotosta ja kuusi prosenttia kaikesta tavaraliikenteen viennistä sekä työllistää kymmenesosan maailman palkkatyöläisistä. 80 % turismitaloudesta on ylikansallisten yhtiöiden hallussa. Usein juuri turismitalous syrjäyttää paikallisten oikeuden maahan, metsään, rantaan ja luonnonvaroihin. Tässä katselmuksessa siis Vaalion kaltainen reppureissaaja saa tietenkin turistin arvonimen siinä missä pakettimatkailijakin.

**

Vaalion ikätoveri Antti Hurskainen (joka muistuttaa kirjoittajana hieman vanhempaa kaimaansa Antti Nyléniä) tarkoittaa esseessään ”Matka on voimakkaiden kiertopalkinto” (kokoelmassa Tapan sut) turistista kirjoittaessaan nimenomaan tuollaista vähän nolostuttavaa pakettimatkalle vyölaukkuineen lähtenyttä mäkkärinkävijää, mutta toteaa: Olisin turisti, jos matkustaisin.

Hurskainen on introvertti, joka nuorempana kenties ihaili ja kadehti näitä Vaalion kaltaisia ”travellereita”, mutta nykyään pikemminkin vihaa heitä ja koko ilmiötä. Itse asiassa Hurskainen vastustaa kaikkea fyysistä matkailua (vaikka onkin itsekin matkaillut). Kaltaiselleni kokemusten kammoajalle matkustamisesta on enemmän haittaa kuin hyötyä – puhumattakaan vaurioista, joita Bangkokin lennon ruiskuttama kerosiini ja pariisilaiskahvilassa litkityt lattet aiheuttavat ekosysteemille.

Laiskuuttaan tai matalamielisyyttään matkailusta kieltäytyvät eivät silti saa Hurskaiselta kiitosta. Ideana ei ole kieltäytyä tutustumasta vieraisiin maihin ja kulttuureihin, mutta tämänhän voi toisaalta kovin helposti tehdä myös kotoa käsin. Kirjoista – kirjoja ovat myös äänilevyt, elokuvat ja teatteriesitykset – oppii liki kaiken: toiseuden, samuuden, vieraan ja tutun kompleksisine suhteineen.

Antti Hurskainen on kuitenkin vaativa lukija. Matkakirjallisuus ei oikein miellytä häntä, edes laadukkaampi sellainen (Ville-Juhani Sutinen, Jani Saxell), vaan hän valitsee kirjalliselle Yhdysvaltain-matkalleen matkaoppaiksi mieluummin laulaja-lauluntekijä Randy Newmanin ja itse ”Pomon”, Bruce Springsteenin. Näistä ensimmäinen on ironinen älykkö ja jälkimmäinen intohimoisesta eskapismista tunnettu romantikko, mutta ehkäpä he juuri siksi yhdessä (monen muunkin kanssa) opettavat kuuntelijalleen niin paljon.

**

Hurskainen nostaa travellereita suomiessaan esiin toisen ikätoverinsa Jantso Jokelinin, jonka esseekokoelmaa Matkaopas ei-minnekään luonnehtii ”paikoin herkullisen matkavastaiseksi mutta enimmäkseen vain ekstrovertin seikkailumentaliteetin mittakaavaa muokkaavaksi”. Luonnehdinnan tunnistaa lukiessaan Jokelinin teosta. Se on selvästi ”seikkailuhenkisemmän” ihmisen kirjoittama. Ja toki tuo tietty ulospäinsuuntautuneisuus – jota Hurskaisella ei tekstiensä perusteella tosiaan ole – välittyy myös Jokelinin olemuksesta, näki hänet sitten bändinsä kanssa lavalla tai arkisessa toimittajantyössään.

Oli miten oli, Matkaopas ei-minnekään on pitkälti nimensä veroinen. Sen esseissä Jokelin, ”joka ei ole kotoisin mistään”, vierailee ja asuu erilaisissa ”mitättömissä ja unohdetuissa paikoissa”, jos kohta tavanomaisemmissakin matkakohteissa. Tehtaat ja ABC-asemat ja muut vastaavat Jokelin nimeää ”ei-paikoiksi”, joista käytöstä poistuttuaan tulee jälleen paikkoja, ”harhailijalle, naakalle ja narkomaanille”.

Julkaisuvuonnaan 2012 Matkaopas ei-minnekään taisi olla ensimmäinen silloin nosteessa olleeseen ”urbaanin löytöretkeilyyn” paneutuva suomalainen sanataideteos. Viime vuoden lopulla julkaistiin varsinaisen alan pioneerin, helsinkiläisen kuvataiteilijan Jussi Kiven (s. 1959) komea Hämäräperäisiä tutkimusmatkoja, jossa seikkaillaan mm. Helsingin huoltotunneleissa ja hylätyissä kaivoksissa. Kivi tietenkin kirjoittaa urbaanin löytöretkeilyn sijaan tutkimusmatkailusta tai -retkeilystä, vaikka ainakin päällisin puolin kyse on samasta asiasta.

Hämäräperäisten tutkimusmatkojen kanssa toistuu sama kuin Särjetyn maan: Kirja on kaunis (Kiven tapauksessa toki melko karulla tavalla, sisältäähän se paljon valokuvia mainituilta tutkimusretkiltä), mutta paikoin perkeleellisen ahdistava. Helvettiäkö (sitäpä juuri?) meidän pitää mennä joka paikkaan kaivelemaan ja roskiamme levittelemään? Onko se sitten hienoa, kun puoli kylää sortuu syvyyksiin ja aidataan muka unohduksiin? Stuff of bad fiction, sanoisi amerikkalainen.

Sekä Kivi että Jokelin antavat kirjoissaan muutaman sivun verran tilaa Andrei Tarkovskin ”kulttimaineeseen nousseelle” elokuvalle Stalker (Neuvostoliitto 1979), jonka loputtoman kiehtovaa Vyöhykettä esittävät pääosin virolaiset hylätyt teollisuusmaisemat. Kivi nimeää myös erään tutkimusmatkakohteensa saastuneen maan ”poistamisesta” syntyneen väliaikaisen lammen ”Strugatskinjärveksi”, Stalkerin oman romaaninsa Huviretki tienpientareelle pohjalta käsikirjoittaneiden Arkadi ja Boris Strugatskin mukaan. Strugatskien romaani kuten Tarkovskin elokuva kuuluvat retkioppaiden aateliin, hän kirjoittaa.

**

Esseissään ”Jokivarren kulkuri” ja ”Takaisin Oripäähän” Jantso Jokelin kuvaa yritystään kävellä Turusta (tai oikeastaan vasta Liedosta) Aurajoen alkulähteelle. Jokelin ”rakastaa kävelemistä yli kaiken”, mutta suhtautuu kriittisesti kävelykirjallisuuteen (siinä missä turismiin ja travelleriajatteluunkin). Kävelykirjallisuutta on tietysti monenlaista (minkä Jokelinkin toteaa), uusimpana suomennettuna esimerkkinä ranskalaisen filosofin Frédéric Grosin Kävelyn filosofiaa, joka on kokonaisuutena hieman sekava, paikoin tylsä kokoelma erilaisia ajatuksia kävelystä ja kävelijöistä.

Gros viittaa kirjassaan lukuisiin filosofeihin ja kirjailijoihin, tärkeimpinä Friedrich Nietzsche, Arthur Rimbaud, Jean-Jacques Rousseau, Henry David Thoreau, Gérard de Nerval, Immanuel Kant ja Mohandas ”Mahatma” Gandhi, joille on kaikille omistettu omat lukunsa. Kirja on huomattavan paitsi mies-, myös Eurooppa-keskeinen, esim. buddhalaiseen kävelymeditaatioon ei perehdytä lainkaan. Tiibetiläisiä pyhiinvaeltajia sentään käsitellään muutaman sivun verran.

Heti alkuun Gros tekee selväksi, ettei käveleminen ole urheilua ja piikittelee siinä sivussa myös sauvakävelijöitä (joita on dementiahiihtäjiksikin tullut kutsuttua). Modernin fossiiliajan kävelijät hän näkee jatkumona: baudelairelaista flanööriä seuraavat ensin Louis Aragonin ja André Bretonin surrealistinen harhailu ja lopulta Guy Debordin situationistinen ajelehtiminen.

Gros moittii useaan otteeseen sisällä toisten kirjoista kirjoittamista, mikä nostattaa minussa välittömän vastareaktion. Ei niinkään siksi, että juuri sitähän teen nyt, vaan siksi, että kirjallisuus- ja populaarikulttuuriesseet ovat usein mitä parhainta luettavaa. Jos minun pitäisi valita Grosin ja Hurskaisen kirjojen väliltä, en epäröisi hetkeäkään. Silti usein mieluummin kävelen kuin luen tai kirjoitan.

**

Uuu-uuu-uuu-u-u-uu-u-u-u-uu-uu. (Bruce Springsteen Antti Hurskaisen litteroimana)

 

Ps. Särjetty maa nähdään pian myös teatterilavalla Juha Hurmeen dramatisoimana ja Ilmari Pursiaisen ohjaamana.

Frédéric Gros
Kävelyn filosofiaa.
Suom. Aki Räsänen
252 s. Basam Books 2015.

Antti Hurskainen
Tapan sut. Esseitä populaarikulttuurin vaikutusvallasta.
218 s. Savukeidas 2014.

J.K. Ihalainen (toim.)
Särjetty maa. Tarinoita etelästä ja pohjoisesta.
192 s. Sammakko 2015.

Jantso Jokelin
Matkaopas ei-minnekään. Esseitä.
206 s. Sammakko 2012.

Jussi Kivi
Hämäräperäisiä tutkimusmatkoja.
240 s. Into 2015.

Veli-Pekka Lehtola
Saamelaiskiista. Sortaako Suomi alkuperäiskansaansa?
307 s. Into 2015.

Kai Vaalio
Zombailut. Tummaa paahtoa.
320 s. Johnny Kniga 2015.

Mainokset