Hubara, Hurskainen ja Hännikäinen

Minulla on kirjahyllyssäni kolme Timo Hännikäisen kirjoittamaa kirjaa ja ainakin yksi hänen suomentamansa. Enkä ole aikeissa luopua näistä. Hännikäinen on – tai on ainakin joskus ollut – kelpo esseisti, vaikkei ehkä aivan esim. Tommi Melenderin, Antti Nylénin tai Jaana Seppäsen veroinen. Olen tavannutkin Hännikäisen takavuosina muutaman kerran, mutten sen suuremmin häntä jututtanut. Hän oli myös ehtinyt perseillä netissä jo pitkään siinä vaiheessa kun viimein kyllästyin ja heivasin hänet Facebook-kavereistani. Nämä taustatietona suhteestani tähän ”kohukirjailijaan”. Mutta sitten itse asiaan.

Kesäkuun alussa Antti Hurskainen aiheutti pienimuotoisen somekohun, kun hänen alunperin Kritiikissä XVI ilmestynyt esseensä/kirja-arvionsa ”’En vittu valehtele'” julkaistiin Nuoren Voiman nettisivuilla. Esseessä Hurskainen käsittelee ja vertailee Hännikäisen Lihamyllyä (Kiuas 2017) ja Koko Hubaran Ruskeita Tyttöjä (Like 2017). Koin tarvetta osallistua keskusteluun (johtuen todennäköisesti intohimoisesta suhteestani esseeseen lajityyppinä ja kenties myös Hurskaiseen esseistinä), mutta halusin tietenkin ensin lukea käsitellyt teokset, vaan nykyaikaisen kirjastojärjestelmän hitauden ja kömpelyyden törmättyä omiin aikatauluihini en lopulta saanutkaan Lihamyllyä käsiini ja luovutin sen suhteen. Toki, jos edellisestä lukemastani Hännikäisestä eli Kunniasta (Savukeidas 2015) voidaan jotakin päätellä, en ole menettänyt mitään. (Hurskainen kirjoittaa: Kunniasta muistetaan ainoastaan yritykset estää teoksen julkaisu, ei sitä, kuinka puiseva pino esseitä tämä ”kohukirja” onkaan.)

Hubaran kirjan sen sijaan luin (tosin e-versiona) ja allekirjoitan osan Hurskaisen huomioista siitä, osaa en. Minuakin kauhistuttaa Hubaran luonnehdinta esseestä ”blogipostauksena, joka on painettu kirjaksi”. Hubaran anglismit vaivaavat minuakin. Mutta kirja on paljon parempi, sujuvampaa tekstiä, kuin Hurskaisen kritiikki antaa ymmärtää. Hubara ei kirjoita ylempänä mainitsemieni, arvostamieni esseistien tavoin, mutta hän kirjoittaa parhaimmillaan varsin hyvin, vaikka kirja onkin epätasainen laadultaan. Aivan varmasti löytyy paljon parempiakin verrokkeja Hubaran esseetyylille, mutta itselleni Ruskeita Tyttöjä lukiessa tuli spontaanisti mieleen pari vuotta Hubaraa (s. 1984) nuorempi (keskiluokkainen, valkoinen newyorkilainen) Lena Dunham. ([Dunhamin luomaa tv-sarjaa] Girlsiä pakkomielteisesti tiiraava, kalliolainen aamupuuroa ja macaronseja ahmiva kolmekymppinen ruskea tyttö, kirjoittaa Hubara itsestään.)

Ruskeat Tytöt on ehdottomasti tärkeä yhteiskunnallinen puheenvuoro, koska se tekee ”ruskeiden tyttöjen” kokemuksia Suomessa näkyviksi, meille kaikille, vaikka ehkä ennen kaikkea heille itselleen. Hurskaisen essee ei kiistä Ruskeiden Tyttöjen yhteiskunnallista arvoa, mutta sille olisi ollut kunniaksi korostaa sitä, kirjoittaa Silvia Hosseini näkökulmassaan Hurskaisen eseeseen Nuoren Voiman nettisivuilla ja on oikeassa. Silti yhdyn Hurskaisen ihmettelyyn Hubaran suunnattomasta tarpeesta löytää itsensä kaltaisia hahmoja kaunokirjallisuudesta. Hurskaisen (itseänikin hieman häiritsevä) näkökulma tässä on tietysti valkoisen cisheteromiesoletetun (Hurskainen muuten halveksuu myös tällaisten termien käyttöä, joka ei täysin ongelmatonta olekaan, mutta jolle usein – siis esim. Hubaran kirjassa – kuitenkin on paikkansa), joka ”lukee unohtaakseen oman olemassaolonsa”, mutta omani (toki myös valkoisen) ”sukupuolivähemmistöön kuuluvan” neuropoikkeavan, joka ei oikein osaa kuvitellakaan peilikuvaansa fiktiossa (vaikka jonkinlaista samastumispintaa toki on silti löydettävissä, moniaaltakin). Ylipäätään Hubaran itsestäänselvä tyttöys (ja sen myötä siis myös esim. naistenlehtien meikki- ja hiusvinkkien puutteesta angstaaminen) on minulle yhtä vierasta kuin oma synnynnäinen sukupuolikriittisyyteni (ilmeisesti) hänelle.

Hurskaisen essee ei ole saamistaan raivokkaista moitteista huolimatta huono, muttei se ole Hurskaisen esseeksi erityisen hyväkään. Oivaltavia lauseita ja pidempiäkin ajatuskulkuja, kyllä, mutta esteettisen ja yhteiskunnallisen pohdinnan suhde on jotenkin pielessä. Koska elämme tätä aikaa. (Se, että olen joistakin asioista lukijana kirjoittajan kanssa eri mieltä, ei sinänsä tekstiä huononna, mutta yhteiskunnallisen kontekstin jonkinasteinen puutteellisuus saattaa sen tehdä.)

Lihamyllystä en tosiaan voi sanoa mitään, kun en ole sitä lukenut, mutta Timo Hännikäisestä yhteiskunnallisena vaikuttajana voin. Yksi Hännikäisen (Hurskaisen mukaan) Lihamyllyssä haukkumista henkilöistä totesi minulle joskus noin vuosi sitten Hännikäisen olevan ”harmiton”. Huomio, jota muistaakseni tuolloin en suuremmin kyseenalaistanut, jäi kaihertamaan, sillä harmitonhan Hännikäinen nimenomaan ei ole. Hännikäinen on vaarallinen juuri siksi, että hän on kirjallisesti lahjakas ja akateemisesti sivistynyt, epäilemättä älykäskin, väsymätön taustavaikuttaja monien mielissä enimmäkseen umpityhmässä natsiskenessä. (Tietyt antifasistit ovat silti sortuneet ylilyönteihin häntä vastustaessaan, luulen, ja tähän Hurskainenkin tarttuu. Erityisen ikävää on, jos tällaisilla ylilyönneillä lisätään ”tavallisten ihmisten” sympatioita tällaisia kansankiihottajia kohtaan.) Kännisomeperseilynsä (joihin Hurskainen myös tarttuu) osittain tukevat kuvaa harmittomuudesta, mikä saattaa lisätä vaarallisuutta entisestään.

Mutta Hännikäisen vaarallisuus yhteiskunnallisena vaikuttajana ei tarkoita sitä, että hänen kirjallisista ansioistaan pitäisi täysin vaieta (etenkään Hurskaisen esseen kaltaisissa tapauksissa, joissa myös heikkoudet tuodaan selvästi esille) tai edes sitä, ettei hänen kirjojaan saisi rinnastaa toisiin, aika erilaisiinkin kirjoihin. Tai sitä, että hänen aiemmat teoksensa pitäisi polttaa roviolla tai vähintään piilottaa kirjahyllystään.