Anttein esseet

Julkaistu Elonkehässä 1/17. Julkkarit pe 21.4. Vihreässä talossa.

Ei liene montaakaan kirjailijaa – ainakaan Suomessa – joiden pää- tai jopa ainoa laji olisi essee. Antti Nylénillä ja Antti Hurskaisella näin kuitenkin on. Heillä on paitsi sama etunimi ja leipälaji, myös sama kustantaja ja sama asuinkaupunki. Molemmilta julkaistiin viime vuonna uusi esseekokoelma, Hurskaisen kaikkiaan kolmas Välinpitämättömyys ja Nylénin ”trilogian päätösosa” Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet. (Tuntemattomasta syystä ajatus esseekokoelmatrilogiasta huvittaa minua suuresti. Ehkä tämä on osoitus huumorintajuni alkeellisuudesta.)

Anttien teksteissä, tyyleissä ja kirjoittajaminissä on jotakin samaa, sitten ei olekaan, sitten taas on… Lukija on hämillään, koska tahtomattaankin asettuu etsimään yhteyksiä, joita väistämättä toisinaan myös löytyy. Kirjoja uudelleenlukiessani tätä ”arviota” varten ja niistä hajanaisia muistiinpanoja tehdessäni tuli useaan otteeseen mieleeni, erityisesti Nylénin kohdalla, Hurskaisen Kritiikki-lehdessä viime vuonna julkaistu essee ”Ärsyttävä nautittava Matti Mäkelä”, erityisesti tämä virke (joka viittaa siis Mäkelään, enkä itsekään tarkoita viitata sillä kumpaankaan Anttiin sinänsä): Kun esseisti teeskentelee, ettei hänessä ole haavoja, hän lakkaa olemasta esseistinen. (Hurskainen muuten kirjoittaa myös: Mitä ylevää on kiimassa, jonka vallassa aikanaan luin Vihan ja katkeruuden esseet? Eli vaikutteita on ties vaikka otettukin, tahallaan tai vahingossa.)

*

Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet tosiaan on muodoltaan suoraa jatkoa Vihan ja katkeruuden esseille (Savukeidas 2007) sekä Halun ja epäluulon esseille (Savukeidas 2010). Merkittävä osa teksteistä on jossakin muodossa julkaistu aiemmin jossakin muualla, vanhimmat jo ennen trilogian edellistä osaa. Tuttujen eläinoikeuksien, uskonnon, populäärimusiikin, elokuvan jne. lisäksi Nylén käsittelee usean esseen verran myös kuvataidetta, minkä voisi melkeinpä sanoa olevan virkistävää vaihtelua.

Jotkut ovat maininneet Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet trilogian parhaaksi ja saattavat olla oikeassa, mutta itse taidan pidättäytyä muodostamasta mielipidettä asiasta vielä muutaman vuoden. Kuten Nylén itse David Bowien viimeiseksi jääneestä albumista: Varmaan kahden vuoden päästä on ensimmäinen tilaisuus tarkastella Blackstaria lähemmin. Vaikka täysin varman mielipiteen muodostaminen mistään on toivottavasti mahdotonta, tarvitaan sen suhteellisenkin varmuuden saavuttamiseen yleensä aikaa ja etäisyyttä.

Tai väliä, eroa. Hurskainen tekee Välinpitämättömyyden nimiesseessä tiliä ajastaan lentokentän kirjakaupan myyjänä. Kirjakaupallahan on nykyään kovin vähän tekemistä kirjan tai varsinkaan kirjallisuuden kanssa, ja Hurskainen nimeääkin välinpitämättömyyden (engl. indifference) ”ketjukirjakauppojen johtavaksi arvoksi”. Käsitteen analyysi on ajatuksia herättävä. Välinpitämätön antaa asioiden langeta yhteen tai olla lankeamatta, sama se. Hän jättää eron tekemättä ja hylkii suhdetta.

*

Nylén ja Hurskainen olivat tammikuussa yhdessä puhumassa esseistä Radio Helsingissä. Haastattelusta jäi mieleen lähinnä se, että Nylén kuvasi olevansa nykyään ”itkevämpi” kuin nuorempana (sivuhuomio: Hurskainen on noin kolmetoista vuotta Nyléniä nuorempi, eli kolmikymppinen vasta, kun taas Nylén on nykyään jo tukevasti keski-ikäinen). KJUE:n ”Omaelämäkerrallis-temaattisissa alkusanoissa” Nylén kertoo ”työelämästään” (lainausmerkit hänen) ja toteaa tämän olevan tietenkin (käyttääksemme aikamme kieltä) itkemistä ja uhriutumista.

Mutta luulen, tai toivon ainakin, ettei Nylénin radiokommentti itkevyydestä ollut tuomitseva (toisin kuin tuon ”aikamme kielen”). Itse ainakin pidän itkevästä Nylénistä yhtä lailla kuin vihaisestakin. Omaa itkuisuuttani saatan hävetä, mutta se ei tahraa Nyléniä silmissäni. Nylén itse häpeää monia vanhoja kirjoituksiaan, mutta se ei vähennä niiden arvoa meille, jotka niitä rakastamme ja haluamme (vaikkemme välttämättä silti täysin kritiikittä).

*

Hurskainen on jo aiemmin kirjoittanut paljon teini- ja esiteini-iästään, itseensä (ympäristöstään puhumattakaan) ei-niin-kovin-armollisesti suhtautuen, ja jatkaa tätä Välinpitämättömyyden rippileiri-esseessä ”Jumalaton saari”. (Hurskainen jatkaa esseen gospel-teeman käsittelyä Imagessa 3/17 ja käy jopa tapaamassa Pekka Simojokea, ”gospelin Cheekiä”.) Hurskaisen kuvaus seurakuntanuoren elämästä ei ole kovin mairitteleva, muttei sitä kyllä ole moni muukaan kuulemani. Itsestäänselvien hierarkkisuuden ja klikkiytymisen lisäksi uskontoa ilman uskoa ja pidättäytymistä ilman pidättäytymistä. Isoskirjasen kavahtama ”kaupallinen seksikulttuuri” tarjoaa ystävällisemmän käsityksen mies- ja naisvartaloiden käyttömahdollisuuksista kuin iltaohjelmien vaivoin peitelty esileikki.

Seksi vilahtaa myös ”Välinpitämättömyydessä” (Fifty Shades of Grey). Nylén taas kirjoittaa siitä enemmänkin (tai ehkä enemmän sukupuolielimistä) tarttuessaan Gaspar Noén elokuvaan Love (Ranska/Belgia 2015), jossa penis on elokuvan toinen päähenkilö, mutta vulvaa ei kaikesta uskaliaisuudesta huolimatta näytetä. Esseen sivunmittaisessa loppuviitteessä Nylén pohtii: Ehkä pillu on tulossa muotiin? Sanokaa minun sanoneen.

Ehkä onkin. Liv Strömquistin Kielletty hedelmä (suom. Helena Kulmala, Sammakko 2016) ilmestyi Ruotsissa 2014. Sari Hakala ja Pia Leppänen lanseerasivat jo joskus 2010 tienoilla vaginavirkkauksen. Muitakin esimerkkejä epäilemättä on, ja lisää tullee.

*

Koska en jaksa ruveta repimään Nylénin Pekka Haavisto -esseetä ”Rakkauden talvi” kappaleiksi (kampanja olisi voinut olla itsestänikin ilahduttava, ellei ehdokas olisi ollut neonvihreydessään niin väärä), päätän ulkokirjalliseen loppukevennykseen (vaikken tiedäkään sen keveydestä, lopulta):

Näin Hurskaisen ensimmäisen kerran ”livenä” viime syksynä Helsingin Kirjamessuilla, jossa hän oli puhumassa esseestä lajivalintana (Hurskaiselta on tosiaan julkaistu kolme esseekokoelmaa – eikä muita kirjoja – Ozzyteksti, Savukeidas 2013, Tapan sut, Savukeidas 2014 ja Välinpitämättömyys). Esseistin kokema ikäsyrjintä (”pojittelu” yms.) nousi voimakkaasti esille ja jäi hieman yllättävästikin mietityttämään. Voisiko olla, tällaisena maailmanaikana kun kirjailijankin on oltava yhä enemmän ”esillä”, että lahjakkuuden ja menestyksen ja jäljellä olevien elinvuosien lisäksi Hurskaisen kaltainen olento nostattaisi kateutta myös eteerisellä ulkoisella viehätysvoimallaan, jollaista useimmilla meistä (sukupuoleen katsomatta) ei ole koskaan ollut?

Antti Hurskainen: Välinpitämättömyys. Esseitä. 176 s. Savukeidas 2016.

Antti Nylén: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet. Proosaa. 318 s. Savukeidas 2016.

Mainokset

Päiväkirjamerkintöjä 2

Päiväni koostuvat ihmisille soittelun välttelystä.

Ihminen se joutuu kaiken sisäisen tuskansa kohtaamaan, yksinäisyytensä ja ihmisahdistuksensa, alemmuuden- ja ylemmyydentunteensa, kaiken. Ja hyväksihän se on, lopulta.

Jokaisen murheet ovat hänelle itselleen maailman suurimmat, pystyi hän kuvittelemaan pahempaa tai ei.

Kaikki pelkäävät, jotakin.

Elämä on yllätyksellistä ja valintojemme seuraukset epävarmoja.

Takaiskuihinkin suhtautuu tyynesti, ellei tunne itseään nurkkaan ajetuksi, oli ajajana sitten itse tai joku muu.

Päästäkseen yksinäisyydestään ihmisen tarvitsee vain kuolla?

Elämä on hämmentävää ja kaunista. Tyyneys löytyy hetkissä. Rakkaus On.

Elä tanssien.

Synnyimme lähtemään

SonsOfSapmi-744x525

suohpanterror.com

 

Julkaistu Elonkehässä 1/16, jonka julkkarit ti 22.3. Vihreässä talossa.

Viime aikoina – näkyvimmin turvapaikanhakijoiden lisääntymisen myötä viime vuoden loppupuolella – on havaittu julkisen keskustelun ja keskusteluilmapiirin (erityisesti maahanmuuttoasioissa) muuttuneen suuresti siitä mitä se on ollut joskus aiempina vuosikymmeninä. Itselleni tämä havainto kirkastui katsoessani vuosien tauon jälkeen uudelleen yhdysvaltalaisista uusnatseista kertovan draamaelokuvan American History X (USA 1998). Uusnatsinuoret esittävät elokuvassa kommentteja, jotka vielä vuosituhannen vaihteessa kuulostivat lähtökohtaisesti naurettavilta ja käsittämättömiltä, mutta joita ei enää erotakaan nykypäivän ”vakavastiotettavasta” julkisesta keskustelusta Suomessa.

Yleisehkö käsitys on, että suurin vaikutus tähän suunnanmuutokseen kiristyvän maailman-, talous- ym. politiikan ohella on ollut Homma-foorumilta alkunsa saaneella pienellä ”nettivaikuttajien” joukolla, joka on keskustelupalstat ja uutismedian kommenttiosastot valtaamalla saanut omille näkemyksilleen suhteettomasti näkyvyyttä ja sen myötä pikkuhiljaa myös aitoa myötämieltä. Toki asiaan on vaikuttanut ja vaikuttaa myös yleisempi internet-ajan tiedonvälityksen ja mielipiteenilmaisun ”tasa-arvoistuminen”, joka kulkee käsi kädessä tieteiden ja koulutuksen väheksymisen kanssa. Vai mitä pitäisi ajatella siitä, että pääministerikin puhuu tuohtuneeseen sävyyn ”kaikenmaailman dosenteista”?

Täysin sama kuvio pienemmässä mittakaavassa toistuu saamelaisten alkuperäiskansatatusta ja saamelaismääritelmää koskevassa keskustelussa, kuten Veli-Pekka Lehtolan hiljattain julkaistusta Saamelaiskiista – sortaako Suomi alkuperäiskansaansa? -kirjasta käy ilmi. 1990-luvulla keskustelun (tai ”keskustelun”) avasivat Lehtolan ”uuslappalaisiksi” nimittämät henkilöt ja ryhmittymät, jotka ovat siitä asti hämärtäneet ja vallanneet käsitteitä niin, ettei monikaan asioihin perehtymätön (myöskään päättävässä asemassa oleva) enää tiedä, mistä koko saamelaisuudessa on kyse.

Suomessa elävien pohjois-, inarin- ja kolttasaamelaisten rinnalle on siis yritetty nostaa hatarasti Lapin asutushistoriaan ja yksilöiden sukupuihin pohjaavia, mutta jokseenkin mielivaltaisia ”lappalaisten” (joka alunperin oli suomalaisten saamelaisista käyttämä, loukkaavaksi koettu nimitys), ”metsäsaamelaisten” ja ”statuksettomien saamelaisten” ryhmiä. Näistä on puhuttu ”vähemmistön vähemmistönä” ja pyritty antamaan sellainen kuva, että saamelaiset itse ovat sortajia ja elitistejä, kun eivät tahdo ulottaa saamelaismääritelmää koskemaan jokaista Lapin asukasta, jonka sukulinjasta löytyy pisara saamelaisverta.

Kuitenkin itsenäisten maiden alkuperäis- ja heimokansoja koskevan ILO 169 -yleissopimuksen kriteereissä tehdään selväksi, että alkuperäiskansan oikeudet ovat nimenomaan kansalla, jolla on elävä, katkeamaton kulttuuri sosiaalisine, taloudellisine ym. instituutioineen, ei yksilöillä yksilöinä, vaikka he itse identifioituisivat kansaan, johon joku heidän kaukaisista esivanhemmistaan on joskus kuulunut ennen sulautumistaan valtakulttuuriin.

Suomen saamelaishallinto on päättänyt pääosin vaieta uuslappalaisten absurdien väitteiden edessä, mikä on toisaalta ymmärrettävää, mutta jälkiviisauden kelmeässä valossa siltikin väärä siirto. Äänekäs vähemmistö on tieteellisen ja kansainvälisoikeudellisen painoarvon puuttuessakin saanut viestinsä läpi esim. eduskunnassa ja näin ollen ILO 169 on yhä ratifioimatta, saamelaismääritelmä puolestaan sillä tolalla, että varsinaiset, ”oikeat” saamelaiset ovat pienenä vähemmistönä joukossa, joka nykyisen määritelmän virallisesti täyttää. Viime syksynä tämä näkyi myös käytännössä, kun korkein hallinto-oikeus hyväksyi lähemmäs sata Saamelaiskäräjien hylkäämää hakemusta saamelaiskäräjien vaaliluetteloon.

Saamelaiset eivät kuitenkaan ole luovuttaneet. Myös nuoremmat polvet ovat aktivoituneet erilaisissa itseään ja kotiseutujaan koskevissa ihmisoikeus- ja ekologisissa kysymyksissä. 1991 perustettu Suomen saamelaisnuoret ry (Suoma Sámi Nuorat) toimii aktiivisesti ja esim. antoi kolmisen vuotta sitten perusteellisen lausunnon saamelaismääritelmäasiassa. Aivan äskettäin Saamelaiskäräjien kaksi nuorinta jäsentä protestoi nurinkäännetyin vaattein syksyn vaaleissa valitun Saamelaiskäräjien järjestäytymiskokouksessa. Yli valtionrajojen toimiva anonyymien aktivisti-taiteilijoiden (tai ”artivistien”) ryhmä Suohpanterror (”suopunkiterrori”) taas tuo teoksissaan ja aktioissaan esille pohjoista kolonisaatiota erinäisissä muodoissaan. Sekä Saamelaiskiistassa että runoilija, suomentaja ja kustantaja J.K. Ihalaisen toimittamassa (ja suurehkolta osin kirjoittamassakin) Särjetty maa -kirjassa on käytetty kuvituksena Suohpanterrorin julisteita.

Särjetty maa – tarinoita etelästä ja pohjoisesta on Siemenpuu-säätiön viides teemajulkaisu (aiemmat Rikastutettu vai köyhdytetty? [2007], Metsän jäljillä [2009], Kirja vedestä [2010] ja Sijoiltaan menneet [2012]), jossa Euroopan unionin ainoa alkuperäiskansa on merkittävässä roolissa. Kirjan kolmestakymmenestäseitsemästä tarinasta seitsemän on saamelaisten. Suohpanterrorin ”kasvojen” Jenni Laitin (s. 1981) lisäksi saamelaistaiteilijoista esittäytyvät runoilija, muusikko ja näyttelijä Niillas Holmberg (s. 1990) sekä kuvataiteilija Anders Sunna (s. 1985).

Holmbergin kirjassa kaivosasiasta haastattelema utsjokelainen kalamies Esko Aikio esittää myös kritiikkiä kanssasaamelaisiaan kohtaan, tai oikeastaan todistaa, että saamelaiset ovat jossakin mielessä ihan samanlaisia ihmisiä kuin kaikki muutkin:

[S]e luonnon kunnioittaminen on meidänkin keskuudessa särkymään päin. Minua naurattaa, kun kuulen jonkun jossain seminaarissa sanovan, että saamelaiset ovat luonnonkansa. Käy katsomassa minkälaisia jälkiä saamelaiset tekevät luontoon moottoripeleillä ja miten he käyttäytyvät luonnon kanssa. Ehei. Kuinka porotaloudessa pidetään liian isoja tokkia, miten onnistutaan tyhjentämään järviä kaloista muita ihmisiä tai luontoa ajattelematta.

Ymmärrettävästi Saamelaiskiistassa ei tämäntyyppistä kritiikkiä näy, keskittyyhän se sekavaksi muutetun kysymyksen selventämiseen eikä lisähämmentämiseen. Silti itsekin saamelainen (tosin suomalaisen isän jälkeläinen) Veli-Pekka Lehtola suhtautuu vastapuoleen eli mainittuihin uuslappalaisiin näiden viestinnän valheellisuudesta huolimatta hyvinkin sovinnollisesti. Hän peräänkuuluttaa saamelaisuudesta ulossuljetuiksi itsensä kokevien omaa ”rajamaan identiteettiä”, jonka ajattelee syntyneen suomalaisuuden ja saamelaisuuden sekoittuessa vuosisatojen kuluessa erityisesti eteläisemmässä Lapissa.

**

Särjetyn maan tarinat kertovat alkuperäis- ja muista vähemmistökansoista, sodista, kolonialismista, turismista, ihmiskohtaloista. Saamenmaan lisäksi käydään Intiassa ja Kaakkois-Aasiassa, Afrikassa ja Etelä-Amerikassa. Myös burmalaisen pakolaisperheen matkaa uuteen kotiinsa Punkalaitumelle seurataan. Kirja on kaunis, mutta sitä lukiessa ei voi välttyä itkemästä (eurooppalaisen) ihmisen hirviömäisyyttä.

Kolumbialainen Rocío elää elämäänsä ”kaivosyhtiöiden ja sissien puristuksessa”, lahtelainen ”rinkkari” ja sarjakuvapiirtäjä Kai Vaalio taas viettää Kolumbiassa muutaman leppoisan viikon, mutta muistuttaa silti Latinalaisen Amerikan reissupäiväkirjassaan Zombailut – Tummaa paahtoa sissien ja huumekauppiaiden turisteillekin aiheuttamasta potentiaalisesta vaarasta.

Vaalio on reissumies henkeen ja vereen, mutta Madventuresinsa (Suomi 2002-2009) katsoneena sukupolvensa (s. 1986) edustajana ymmärtää myös oman matkustamisensa uuskolonialistiset vaikutukset ihmisiin ja luontoon, ainakin jossakin mittakaavassa. Jopa jonkinlaisesta feminismistä nähdään Tummassa paahdossa pienenpieni pilkahdus. Vaalion rouhea sarjakuvapäiväkirja pursuaa silti eurooppalaisen, valkoisen heteromiehen beat-henkistä machismoa höystettynä aimo annoksella philiprothmaisen itseruoskivaa seksiläppää (Tämä kirja ei sovellu lapsille).

J.K. Ihalaisen Särjettyyn maahan kirjoittaman esipuheen mukaan turismi kattaa kolmasosan palvelualojen tuotosta ja kuusi prosenttia kaikesta tavaraliikenteen viennistä sekä työllistää kymmenesosan maailman palkkatyöläisistä. 80 % turismitaloudesta on ylikansallisten yhtiöiden hallussa. Usein juuri turismitalous syrjäyttää paikallisten oikeuden maahan, metsään, rantaan ja luonnonvaroihin. Tässä katselmuksessa siis Vaalion kaltainen reppureissaaja saa tietenkin turistin arvonimen siinä missä pakettimatkailijakin.

**

Vaalion ikätoveri Antti Hurskainen (joka muistuttaa kirjoittajana hieman vanhempaa kaimaansa Antti Nyléniä) tarkoittaa esseessään ”Matka on voimakkaiden kiertopalkinto” (kokoelmassa Tapan sut) turistista kirjoittaessaan nimenomaan tuollaista vähän nolostuttavaa pakettimatkalle vyölaukkuineen lähtenyttä mäkkärinkävijää, mutta toteaa: Olisin turisti, jos matkustaisin.

Hurskainen on introvertti, joka nuorempana kenties ihaili ja kadehti näitä Vaalion kaltaisia ”travellereita”, mutta nykyään pikemminkin vihaa heitä ja koko ilmiötä. Itse asiassa Hurskainen vastustaa kaikkea fyysistä matkailua (vaikka onkin itsekin matkaillut). Kaltaiselleni kokemusten kammoajalle matkustamisesta on enemmän haittaa kuin hyötyä – puhumattakaan vaurioista, joita Bangkokin lennon ruiskuttama kerosiini ja pariisilaiskahvilassa litkityt lattet aiheuttavat ekosysteemille.

Laiskuuttaan tai matalamielisyyttään matkailusta kieltäytyvät eivät silti saa Hurskaiselta kiitosta. Ideana ei ole kieltäytyä tutustumasta vieraisiin maihin ja kulttuureihin, mutta tämänhän voi toisaalta kovin helposti tehdä myös kotoa käsin. Kirjoista – kirjoja ovat myös äänilevyt, elokuvat ja teatteriesitykset – oppii liki kaiken: toiseuden, samuuden, vieraan ja tutun kompleksisine suhteineen.

Antti Hurskainen on kuitenkin vaativa lukija. Matkakirjallisuus ei oikein miellytä häntä, edes laadukkaampi sellainen (Ville-Juhani Sutinen, Jani Saxell), vaan hän valitsee kirjalliselle Yhdysvaltain-matkalleen matkaoppaiksi mieluummin laulaja-lauluntekijä Randy Newmanin ja itse ”Pomon”, Bruce Springsteenin. Näistä ensimmäinen on ironinen älykkö ja jälkimmäinen intohimoisesta eskapismista tunnettu romantikko, mutta ehkäpä he juuri siksi yhdessä (monen muunkin kanssa) opettavat kuuntelijalleen niin paljon.

**

Hurskainen nostaa travellereita suomiessaan esiin toisen ikätoverinsa Jantso Jokelinin, jonka esseekokoelmaa Matkaopas ei-minnekään luonnehtii ”paikoin herkullisen matkavastaiseksi mutta enimmäkseen vain ekstrovertin seikkailumentaliteetin mittakaavaa muokkaavaksi”. Luonnehdinnan tunnistaa lukiessaan Jokelinin teosta. Se on selvästi ”seikkailuhenkisemmän” ihmisen kirjoittama. Ja toki tuo tietty ulospäinsuuntautuneisuus – jota Hurskaisella ei tekstiensä perusteella tosiaan ole – välittyy myös Jokelinin olemuksesta, näki hänet sitten bändinsä kanssa lavalla tai arkisessa toimittajantyössään.

Oli miten oli, Matkaopas ei-minnekään on pitkälti nimensä veroinen. Sen esseissä Jokelin, ”joka ei ole kotoisin mistään”, vierailee ja asuu erilaisissa ”mitättömissä ja unohdetuissa paikoissa”, jos kohta tavanomaisemmissakin matkakohteissa. Tehtaat ja ABC-asemat ja muut vastaavat Jokelin nimeää ”ei-paikoiksi”, joista käytöstä poistuttuaan tulee jälleen paikkoja, ”harhailijalle, naakalle ja narkomaanille”.

Julkaisuvuonnaan 2012 Matkaopas ei-minnekään taisi olla ensimmäinen silloin nosteessa olleeseen ”urbaanin löytöretkeilyyn” paneutuva suomalainen sanataideteos. Viime vuoden lopulla julkaistiin varsinaisen alan pioneerin, helsinkiläisen kuvataiteilijan Jussi Kiven (s. 1959) komea Hämäräperäisiä tutkimusmatkoja, jossa seikkaillaan mm. Helsingin huoltotunneleissa ja hylätyissä kaivoksissa. Kivi tietenkin kirjoittaa urbaanin löytöretkeilyn sijaan tutkimusmatkailusta tai -retkeilystä, vaikka ainakin päällisin puolin kyse on samasta asiasta.

Hämäräperäisten tutkimusmatkojen kanssa toistuu sama kuin Särjetyn maan: Kirja on kaunis (Kiven tapauksessa toki melko karulla tavalla, sisältäähän se paljon valokuvia mainituilta tutkimusretkiltä), mutta paikoin perkeleellisen ahdistava. Helvettiäkö (sitäpä juuri?) meidän pitää mennä joka paikkaan kaivelemaan ja roskiamme levittelemään? Onko se sitten hienoa, kun puoli kylää sortuu syvyyksiin ja aidataan muka unohduksiin? Stuff of bad fiction, sanoisi amerikkalainen.

Sekä Kivi että Jokelin antavat kirjoissaan muutaman sivun verran tilaa Andrei Tarkovskin ”kulttimaineeseen nousseelle” elokuvalle Stalker (Neuvostoliitto 1979), jonka loputtoman kiehtovaa Vyöhykettä esittävät pääosin virolaiset hylätyt teollisuusmaisemat. Kivi nimeää myös erään tutkimusmatkakohteensa saastuneen maan ”poistamisesta” syntyneen väliaikaisen lammen ”Strugatskinjärveksi”, Stalkerin oman romaaninsa Huviretki tienpientareelle pohjalta käsikirjoittaneiden Arkadi ja Boris Strugatskin mukaan. Strugatskien romaani kuten Tarkovskin elokuva kuuluvat retkioppaiden aateliin, hän kirjoittaa.

**

Esseissään ”Jokivarren kulkuri” ja ”Takaisin Oripäähän” Jantso Jokelin kuvaa yritystään kävellä Turusta (tai oikeastaan vasta Liedosta) Aurajoen alkulähteelle. Jokelin ”rakastaa kävelemistä yli kaiken”, mutta suhtautuu kriittisesti kävelykirjallisuuteen (siinä missä turismiin ja travelleriajatteluunkin). Kävelykirjallisuutta on tietysti monenlaista (minkä Jokelinkin toteaa), uusimpana suomennettuna esimerkkinä ranskalaisen filosofin Frédéric Grosin Kävelyn filosofiaa, joka on kokonaisuutena hieman sekava, paikoin tylsä kokoelma erilaisia ajatuksia kävelystä ja kävelijöistä.

Gros viittaa kirjassaan lukuisiin filosofeihin ja kirjailijoihin, tärkeimpinä Friedrich Nietzsche, Arthur Rimbaud, Jean-Jacques Rousseau, Henry David Thoreau, Gérard de Nerval, Immanuel Kant ja Mohandas ”Mahatma” Gandhi, joille on kaikille omistettu omat lukunsa. Kirja on huomattavan paitsi mies-, myös Eurooppa-keskeinen, esim. buddhalaiseen kävelymeditaatioon ei perehdytä lainkaan. Tiibetiläisiä pyhiinvaeltajia sentään käsitellään muutaman sivun verran.

Heti alkuun Gros tekee selväksi, ettei käveleminen ole urheilua ja piikittelee siinä sivussa myös sauvakävelijöitä (joita on dementiahiihtäjiksikin tullut kutsuttua). Modernin fossiiliajan kävelijät hän näkee jatkumona: baudelairelaista flanööriä seuraavat ensin Louis Aragonin ja André Bretonin surrealistinen harhailu ja lopulta Guy Debordin situationistinen ajelehtiminen.

Gros moittii useaan otteeseen sisällä toisten kirjoista kirjoittamista, mikä nostattaa minussa välittömän vastareaktion. Ei niinkään siksi, että juuri sitähän teen nyt, vaan siksi, että kirjallisuus- ja populaarikulttuuriesseet ovat usein mitä parhainta luettavaa. Jos minun pitäisi valita Grosin ja Hurskaisen kirjojen väliltä, en epäröisi hetkeäkään. Silti usein mieluummin kävelen kuin luen tai kirjoitan.

**

Uuu-uuu-uuu-u-u-uu-u-u-u-uu-uu. (Bruce Springsteen Antti Hurskaisen litteroimana)

 

Ps. Särjetty maa nähdään pian myös teatterilavalla Juha Hurmeen dramatisoimana ja Ilmari Pursiaisen ohjaamana.

Frédéric Gros
Kävelyn filosofiaa.
Suom. Aki Räsänen
252 s. Basam Books 2015.

Antti Hurskainen
Tapan sut. Esseitä populaarikulttuurin vaikutusvallasta.
218 s. Savukeidas 2014.

J.K. Ihalainen (toim.)
Särjetty maa. Tarinoita etelästä ja pohjoisesta.
192 s. Sammakko 2015.

Jantso Jokelin
Matkaopas ei-minnekään. Esseitä.
206 s. Sammakko 2012.

Jussi Kivi
Hämäräperäisiä tutkimusmatkoja.
240 s. Into 2015.

Veli-Pekka Lehtola
Saamelaiskiista. Sortaako Suomi alkuperäiskansaansa?
307 s. Into 2015.

Kai Vaalio
Zombailut. Tummaa paahtoa.
320 s. Johnny Kniga 2015.

Kaikkein kiitollisin olen puista.

Vaikkeivät puut tietysti olisi edes olemassa ilman esimerkiksi sieniä. Mutta silti.

Puut puhuttelevat minua. Tai ei, puut eivät tarvitse puhetta, sanoja. Puut ovat. Ja antavat toisten olla, tai olla olematta. Vaikka oikeastaan puiden olemisellekaan ei ole sanoja, ainakaan minun tuntemissani kielissä.

Puut ovat minulle ehkä jotakin samaa kuin jumalat tai suojelusenkelit jollekulle toiselle. Tai ehkä eivät. Toiset ihmiset kun usein tuntuvat kaikessa tuttuudessaan vieraimmilta kaikista olioista, olijoista. Puut kaikessa vieraudessaan tutuimmilta. Puun latvuksen alle kävely on kuin kotiin tulisi. Kodimpaan kuin yksikään kodeista, taloista, asunnoista.

Puita minä rakastan. Sieniäkin tietysti, jopa ihmisiä. Vaikka ihmiset ovatkin tässä suhteessa kovin vaikeita. Kukapa puu kieltäisi toista itseään rakastamasta, itseään rakastamasta toista? Ainakaan minä en ole sellaista puuta tavannut, sellaisia ihmisiä tapaa jatkuvasti. Jonkinlaista itsesuojeluahan se tietysti vain on, todellisuudessa, jossa puut ovat raaka-ainetta ja ihmiset työvoimaa.

Onneksi kuitenkaan kaikkia puita ei ole vielä kaadettu.

Päiväkirjamerkintöjä

Taide on kärsimystä.

Armollisuus itseä kohtaan on vaikea laji. Ei lähellekään mahdoton, mutta vaikea.

Pyrkiessään tekemään jokaisesta valinnastaan tietoisen ihminen altistaa itsensä lamaantumiselle.

Teknologia on vapauden vihollinen.

Antautuminen, rakastaminen, rakkaudelle antautuminen ei ole helppoa, ainoastaan välttämätöntä.

Miksei sitä muka voisi olla kaiken aikaa tosissaan ja vakavissaan ja rakastaa, rakastaa vain? Koko ajan auki, ihotta.

Kunniaa tärkeämpi on kunnioitus ja sitäkin tärkeämpi rakkaus.

Elämä on hyvä.

Mistä ei voi vaieta, siitä tulee puhua? Tai kirjoittaa…

Kääntämisestä

En tiedä, miten yleisesti tunnustettu tosiseikka se on, että ”uusien” tekstien kirjoitteleminen on helpompaa kuin toisten tekstien kääntäminen, mutta ainakin Antti Nylén kirjoittaa siitä esseessään Ärsyttäviä rivejä kirjoittamisesta (Vihan ja katkeruuden esseet, Savukeidas 2007) ja itse tulin jälleen kerran sen huomanneeksi suomennellessani taas yhden englanninkielisen ympäristöfilosofin mietteitä.

Tämä siitäkin huolimatta, etten yleensä koe, että minulla olisi suuremmin ”sanottavaa”, ainakaan pidempien kaunokirjallisten tekstien tarpeiksi. Joskus tulin pohtineeksi, että ehkä juuri tämä ”sanottava” erottaa käsityöläisen taiteilijasta, oli sitten kyse maalaamisesta, kutomisesta, leipomisesta tai kirjoittamisesta. Tai jostakin muusta. Käsityöläisyydessä olisi siten kyse enemmän prosessista, ehkä jopa tekniikasta.

Onko kääntäjä sitten käsityöläis-kirjoittaja, erotuksena alkuperäistekstejä kirjoittavasta taiteilija-kirjoittajasta? Ehkä. Nyléninkin ajatukset tuntuvat vievän osittain siihen suuntaan.

Ainakin kääntäjällä on raskas, kauhistuttava vastuu. Sen sijaan, että lukija pääsisi tekemään oman tulkintansa alkuperäistekstistä, hän joutuu tulkitsemaan minun jo kertaalleen tulkitsemiani sanoja. Ja entä jos hukutan kirjoittajan kirjallisen tyylin omaani (olettaen että minulla sellainen on)? Hirvittävää.

En tiedä, käsitelläänkö tällaisia asioita kääntämisopinnoissa. Itse olen häpeäkseni tällä(kin) alalla yhä vain niin amatööri kuin olla voi. Kerran tosin jo lainasin kirjastosta pinon kääntämistä käsitteleviä opuksia, mutten koskaan ehtinyt lukea niitä. Vaikka voihan olla, että tuo Nylénin essee kertoo minulle aiheesta kaiken tarpeellisen?

Yhdessä suhteessa kääntäjällä lienee helpompaa kuin alkuperäistekstin kirjoittajalla: häpeä on vähäisempää. Jos pyrkii käännöstyössään uskollisuuteen alkuperäistekstille, ei mitenkään voi altistua samanlaiselle häpeälle kuin mitä omien ajatustensa levittäminen toisten arvioitaviksi aiheuttaa. Lohtu sekin?