Päin punaista

red

Käyn nykyään teatterissa vain muutaman kerran vuodessa, viime vuosikymmenellä taisi olla useampi vuosi joina en käynyt ollenkaan, joten näkökulmani saattaa olla hieman rajoittunut. Mutta tuntuma on se, että monin paikoin teatteri on menossa siihen suuntaan, että kontaktia yleisöön otetaan enemmän kuin ennen. Ulkopuolisen tarkkailijan lähes täydellisen näkymättömyyden illuusiota on yhä vaikeampaa säilyttää. Eikä siinä mitään. Vaikka muistelen, että ensimmäinen tällainen kokemus joskus alle kaksikymppisenä (jolloin kävin teatterissa usein) oli karmea. Silti vaikka näytelmä oli hyvä.

Kyse on ehkä melko pitkälle siitä, että pitää oppia erilaisten taidemuotojen vastaanottajaksi, kokijaksi, eläjäksi. Tässä aivan hiljan erään konsertin jälkilöylyissä puhe kääntyi siihen, miten alkuun niin arastelevat nuoret olivat muutaman kuukauden jälkeen kuin kotonaan taidenäyttelyissä ja -tapahtumissa, kun heitä oli sitkeästi viety sellaisiin, ”oman”, tutuksi tulleen kuvataiteilijan seurassa (työhuoneella ”leikkimisen” ohella toki). ”Taidekasvatusta” siis.

Tämän pohdintani yleisön iholle tunkevasta teatterista laukaisi Kansallisteatterin Omapohjan Red, kahden näyttelijän intensiivinen taidejotain. Minulle aivan uusi paikka, mutta ilmeisesti katsomo oli rakennettu näyttämölle ja näytelmä katsomoon. Ja näyttelijät vähän väliä tuijottamassa katsomoon, tai siis näyttämölle, tai siis…

Vaikka oikeastaan Seppo Pääkkönen – Mark Rothko – ei katso päin, vaan jotenkin läpi. Kuin hänen maalauksensa tosiaan olisivat siinä hänen edessään, vaatimassa huomiota, huomioita. Tuo loputon tuijottaminen on myös tarinallisesti uskottavaa, sillä Rothkon maalauksia näkemätönkin (sillä valokuva maalauksesta on vain kalpea aavistus kohteestaan) pystyy ymmärtämään sen tietynlaisen tarkkuuden, vivahteikkuuden, vivahteiden tajun, joka tämäntyyppisten töiden kanssa on välttämättömyys.

Mestarin ja nuoren oppipojan (Olavi Uusivirta) vuoro- ja vuoroittaista yksinpuhelua. Filosofiaa, taidetta, taidefilosofiaa. Punaista, ruskeaa, mustaa. Maalaamista, tupakoimista, juomista. Korotettuja ääniä, solvauksia. Tuskaa ja surua. Murhia ja itsemurhia.

Näytelmä kertoo tietysti paitsi taiteesta ja ihmissuhteista (tai ainakin yhdestä), myös vanhenemisesta ja uusien (taiteilija)sukupolvien isänmurhasta. Abstrakti ekspressionismi tappoi kubismin, pop-taide abstraktin ekspressionismin, kulkee ajatus.

Pääkkösen Rothko on kliseisen omahyväinen Suuri Taiteilija, mutta toki hänessä asuu myös aitoa viisautta, rakkauttakin, luulen. Uusivirran assistentti Ken on nuori, innostunut, tietämätön. Kapinallinenkin, mutta aluksi hieman arka, myöhemmin röyhkeämmäksi kasvava. Kasvaa ehkä muutenkin, ihmisenä, kenties taiteilijanakin.

Vajaa kaksi tuntia ei ole yhtään liian pitkä (joskaan ei liian lyhytkään) aika seurata tätä tanssia, draamaa, jonka käännekohdat ovat lopulta varsin hienovaraisia. Ja voi! olen kokonaan unohtanut mainita valon, tilan, syvyysvaikutelmat…

Taide-elämys on taide-elämys, ei se oikein taivu sanoiksi jälkikäteen, ei edes siinä puuskassa, kun on vain kirjoitettava. ”Suositteleminen” on kaikessa latteudessaan ainoa elämyksen välittämisen yrittämisen keino. Sanatarkkoja lainauksiakaan ei tahdo jäädä mieleen, mutta tämän luulen muistavani:

Jokainen siveltimenveto on tragedia.

 

John Logan: Red
Kansallisteatteri, Omapohja
Viimeinen näytös 18.5.2015

Vaarallista

Männä viikonloppuna vieraili Lahdessa kajaanilainen esittävän taiteen kollektiivi Vaara dokumenttiteatteripläjäyksellään Talvivaara – Kainuulainen scifinäytelmä. Kävin sen katsomassa kera luonnonsuojelijatovereiden ja pidin näkemästäni (siis taiteena, en niinkään todellisuutena).

Luulen kuitenkin (tai ehkä toivon), että valtaosalle yleisöstä esitys oli vaikuttavampi kuin itselleni. Kiinnitin asiaan huomiota. Norsunnahkaiselle, romahdususkoiselle radikaalivihreälle ei varsinaista ”uutta tietoa” tullut. Mikä ei missään nimessä vähennä esityksen myös informatiivisia ansioita. Sitä paitsi nauroin erinomaisen paljon, mikä on aina tervehdyttävää, varsinkin tällaisten kuolemanvakavien asioiden ollessa kyseessä.

Täältä etelähämäläisestä perspektiivistä on aika vaikea hahmottaa kainuulaista elämänmenoa Talvivaaroineen kaikkineen. Työpaikkojen peräänhän nyt huudellaan joka paikassa muuallakin, mutta jotenkin luulen, että jossakin Kainuussa siinäkin on aivan toisenlainen epätoivon sävy kuin nyt vaikkapa Uudellamaalla. Ei kai jokin Talvivaarakaan muuten olisi mahdollinen, eihän? Vaikka eipä ihmisen tyhmyydellä ja ahneudella tunnu muutenkaan olevan oikein mitään rajaa.

Näytelmään palatakseni, siinä käydään läpi jotakuinkin Talvivaaran nykyisen kaivoksen koko historia. Uraaniin päästään vasta toisessa näytöksessä, mutta näinhän oli todellisuudessakin: alkuperäisissä lupahakemuksissa ei hiiskuttukaan uraanista. Kaivoksen päätuotteen nikkelin osuutta jokapäiväisessä elämässämme alleviivataan näytelmässä raskaalla kädellä. Yleisöä ei varsinaisesti päästetä helpolla (mitä esim. omiin kulutustottumuksiin /elämäntapaan tulee).

Näytelmää varten oli haastateltu kaivoksen työntekijöiden ohella mm. Hannu Hyvöstä, Sampsa Oinaalaa sekä Mika ja Lasse Flöjtiä. Nuorehkot näyttelijät esittävät haastateltavia oivaltavasti. (Myönnettäköön tosin, että koko kavalkadista Hyvönen on ainoa jonka olen tavannut tosielämässä, joten muiden ”näköisyydestä” en osaa varmuudella sanoa mitään…)

Esitys oli päivitetty viimeisimmillä tiedoilla yrityskaupoista ja purkuputkesta – tämän loputtomiin jatkuvan ajankohtaisuuden vuoksi olisi tärkeää, että esitystä vietäisiin (eli tilattaisiin) vielä uusille paikkakunnille, jotta mahdollisimman moni saisi kokea tämän elämyksen ja omaksua sen sisältämän tiedon (joka varmasti tarttuu paremmin teatterin lavalta kuin iltauutisista).

Tosin – Lahdessakin katsomossa taisi istua enimmäkseen jo valmiiksi ”ympäristötietoisia”, ei niinkään tavallisia teatteriharrastajia saati ”keskivertokansalaisia”…

CHE – hän elää!?

Kuva: Aki Loponen, Loma Graphics Oy

Kuva: Aki Loponen, Loma Graphics Oy

 

Niin rakkaaksi kävit meille. Teit aikakaudesta uuden. Syttyi tähti sankaruuden vuoristomme harjanteille…

VATAK (Vasemmistotaiteilijat ja -kulttuurityöntekijät toimintaryhmä) palkitsi äskettäin lahtelaisen Teatteri Vanhan Jukon vuoden 2012 vasemmistolaisena kulttuuritekona. Juko on koko historiansa ajan, 1990-luvun puolestavälistä, tehnyt ”kantaaottavaa” teatteria. Nyt on ohjaaja-käsikirjoittaja Juha Luukkosen ja Projektori-ryhmän kanssa tartuttu kuubalaisten sankariin, kaupallistetuksi ikoniksi muuttuneeseen Ernesto ”Che” Guevaraan.

Näytelmä ”ei ole näköiskuva Che Guevarasta. Se on esitys nykypäivän Chen etsimisestä.” Silti näytelmä alkaa kuvauksella Chen tärkeimmistä vaiheista käänteentekevästä moottoripyöräreissusta Alberto Granadon kanssa aina teloitukseen Boliviassa. Tässä vaiheessa voisi oikeastaan puhua musiikkinäytelmästä, sillä musiikkia kuullaan paljon, ja paljolti tuttuja lauluja: Nerudaa, Guatemalan verta, Hasta siempre Comandante… Ainakin Chen elämäntarinaa ja Kuuban vallankumouksen vaiheita jollain lailla tuntevalle tämä näytelmän ensimmäinen osa nostattaa kovasti tunteita, kyyneleitäkin.

Näytelmä koostuu siis viidestä osasta, kahdella väliajalla, joiden aikana näyttämö ja katsomo vaihtavat paikkaa. Näkökulman vaihdos on onnistunut. Vaikka yleisö saattaa alkuun tuntea itsensä haavoittuvammaksi istuessaan näyttämöllä, toimii näytelmän seuraaminen ylös katsomoon lopulta hienosti.

Näytelmän toinen osa tuo meidät Suomeen, sekä nykyaikaan että historiaan, Lahteen ja Peräpohjolaan, kertoen erään punaisen suvun tarinan. Kolmas osa palaa lyhyesti Chehen, tai oikeastaan hänen tyttäreensä, lastenlääkäri Aleida Guevaraan. Neljäs osa taas on se, joka saa oloni epämukavimmaksi koko näytelmän aikana.

Nimittäin. Näytelmän neljäs osa kertoo, toki nimiä mainitsematta, Perussuomalaisten ja sen johtajan tarinan. Josko tästä miehestä olisi sankariksi, nykypäivän Cheksi? No, selvähän se, ettei ole. Eikä näytelmä oikeastaan sorru edes suuremmin liioitteluun tai mitään tällaista. Mutta jotenkin se vaivaa. Että pitikö nyt ottaa tällainen helppo kohde. Liittyä persuille räksyttävien kuoroon. On myönnettävä, etten muutaman päivän kuluttua näytelmän katsomisesta edelleenkään tiedä miten suhtautua kyseiseen osioon.

Toinen asia, joka minua näytelmässä vaivaa, on luonnollisesti sen ihmiskeskeisyys. Elonkehän hätä sivuutetaan lähes täysin. Toki useimpiin ihmisiin varmasti vetoavat enemmän nälkään kuolevat lapset kuin hehtaari hehtaarilta katoavat sademetsät, mutta miksi silti korottaa suurimmiksi sankareiksi lastenlääkärit?

Che Guevara oli tietysti itsekin lääkäri, ja lähtipä hänen vallankumouksellisuutensakin rakkaudesta nimenomaan ihmisiin, mutta ehkä voitaisiin kuvitella, että jos Che eläisi tänä päivänä, olisi hänellekin ihmistä ympäröivän luonnon ja sen ahdingon merkitys suurempi nyt kuin se oli silloin, viitisenkymmentä vuotta sitten. Kun luonnon – jos paikoin ihmisenkin – ahdinko oli vielä kovin pientä nykyiseen verrattuna.

Mutta hyvää teatteria silti. Sekä ajatuksia että tunteita herättävää. Ja näyttelijäntyö on jälleen erinomaista, samoin laulu ja soitto, josta vastaa näyttelijöiden lisäksi Santa Clara Sinfoniettaksi nimetty kolmihenkinen yhtye. Näytelmä on toteutettu vain viiden näyttelijän voimin, joista jokaisella on useita vauhdissa vaihtuvia rooleja.

Näytelmän kauniisti kokoavaa loppua voisi ehkä moittia katteettomasta optimismista, mutta toivoahan me kaikki tarvitsemme. Vaikkemme uskoisikaan ”uuteen ihmiseen”, kuten Che aikoinaan.

Teatteri Vanha Juko: CHE – hän elää!?
Ohjaus Juha Luukkonen
Käsikirjoitus Juha Luukkonen ja Ari-Pekka Lahti
Rooleissa Minja Koski, Jukka Peltola, Ilona Pukkila, Tatu Siivonen ja Sakari Tuominen

 

Nylén & Linkola

Embedded image permalink

Alkuun voisin latteasti todeta, että esitys oli lopulta enemmän kuin siltä oli osannut odottaakaan.

Jonkinlaisia odotuksiahan kai kuitenkin täytyi olla, kun alkutekstien kirjoittajat ja näytelmän nimihenkilöt ovat suuresti arvostamiani kirjailijoita ja lisäksi enemmän tai vähemmän etäisesti tuttuja yksityisihmisiä ja syväekologeja. Mitä nämä odotukset sitten olivat? En tiedä, eikä sillä varmaan ole mitään merkitystäkään.

Kristian Smedsin ja Janne Reinikaisen ohjaus näyttää Antti Nylénin jonkinlaisena rokkitähtenä – jota hän ehkä jollain tasolla esim kaltaiselleni ”tosifanille” onkin, ja Pentti Linkolan taas isähahmona – jota hän tavallaan meille nuorempien sukupolvien syväekologeille myös on. Silti asetelmassa on jotakin yllättävää, hämmentävää jopa.

Nylénin alkuperäisen puheen (joka on julkaistu Halun ja epäluulon esseissä otsikolla Pelastumisen mahdollisuudesta) aikoinaan hänen omasta suustaan kuulleena ei näytelmän aluksi voi välttyä kuulemasta kirjailijan fyysistä ääntä esityksen läpi, mutta Olavi Uusivirran vimmainen tulkinta tekee tästä pian lopun. Kitaran säestämää laulua, kovaa ja hiljaa, sekä huutoa, tanssia, kertakaikkista tilan haltuunottoa… Sanalla sanoen sitä vimmaa, joka välittyy Nylénin teksteistä, muttei niinkään kirjailijan olemuksesta.

Lopulta Linkolan täytyy ilmestyä rauhoittelemaan liki hysteeristä Nyléniä. Mutta kyllä Timo Tuominen saa Linkolankin hahmosta esiin suuria tunteita, jälleen niitä, jotka kyllä ehkä välittyvät hänen teksteistään, ainakin jonkinlaisina, mutta joita ei silti aina osaisi yhdistää tuohon hiljaisella äänellä puhuvaan, ystävälliseen, vanhenevaan metsiensuojelijaan.

Esitys on fyysisesti intensiivinen. Teatterisalina helsinkiläisessä Universumissa toimii pieni takahuone ja siellä istuimina osuvasti kirkonpenkit, joissa joutuu lähes likistyksiin vierustovereiden kanssa. Näytelmän alkupuolella Uusivirta ottaa jatkuvasti kontaktia yleisöön, tulee melkein liian lähelle. Tämän vuoksi on suuri helpotus, kun Linkolan osuus alkaa ja näyttämö rauhoittuu suurin piirtein paikoilleen, hämärtyen. Kokonaisuus toimii.

Entä ”sanoma”? Linkolan teksteistä näytelmään on poimittu Kirje Suomen henkeville naisille vuodelta 1987 (julkaistu kokoelmassa Johdatus 1990-luvun ajatteluun), joka ei kenties ole ekologiselta puoleltaan sieltä rankemmasta päästä tältä ajattelijalta, mutta jonka voi kuvitella kiehtoneen ohjaajaa juuri sen inhimillisen tunteikkuuden vuoksi.

Ei ihmisen tuhovimma silti jää käsittelemättä, kummankaan kirjailijan kohdalla. Yleisöä muistutetaan maamme alati rakentavista, maata mylläävistä, metsiä raiskaavista miehistä, ja silmiemme eteen loihditaan kuva Tyynen valtameren roskalautasta, joka on syntynyt tavallisten ihmisten tavallisen elämän sivutuotteena, kuten Nylén kirjoittaa ja näytelmässä sanoo.

Uskoisin, että esitys on saattanut herättää jonkin ajatuksen, kenties syyllisyyden piston tai voimattomuuden tunteen (vähemmän rakentavaa tämä viimeisin tosin) myös sellaisessa ihmisessä, joka ei ole pyöritellyt näitä asioita mielessään jatkuvasti jo vuosikausia (tai -kymmeniä). Kirjallisuudessa, teatterissa ja taiteessa ylipäätään lienee kuitenkin edelleen jotakin voimaa. Muistelisin lukeneeni lähiaikoina jostakin internetin ihmemaailmassa, että näyttelijä Uusivirta itse on ryhtynyt kasvissyöjäksi Nylénin esseiden innoittamana.

Nylén & Linkola -näytös, jonka kävimme katsomassa, oli viimeinen vain kahdeksasta laatuaan. On itse asiassa upeaa, että tänä huipputeknisenä aikanakaan kaikki elämykset eivät ole toistettavissa. Tosin ei teatteri koskaan ole toistoa samassa mielessä kuin esim. elokuva. Pitäisi varmaan käydä teatterissa useammin, kuten Linkolan taajamanaiset.