Kirje sinulle, joka sitä tarvitset

Hei sinä kärsinyt.
Juuri sinä.
Sinä, jolta maailma tuntuu koko ajan vaativan jotakin, enemmän ja enemmän.
Sinä riität.
Juuri noin, keskeneräisenä, vähän rikkinäisenäkin.
Sinun ei tarvitse etsiytyä kaiken aikaa ”epämukavuusalueelle”, sinulla on lupa yrittää löytää itsellesi ”mukavuusalue”, lohtua, turvaa.
Sinun ei tarvitse luopua vähistä hyvistä asioista elämässäsi, ei minkään takia.
Sinulla on oikeus jopa saada niitä lisää.
Sinulla on yhtäläinen oikeus vaikkapa rakkauteen tai toimeentuloon kuin muillakin.
Sinun ei tarvitse muuttua miellyttääksesi ketään, mutta sinä muutut joka tapauksessa, niin kuin muutkin, suuntaan joka on omasi.
Sinun ei tarvitse aina olla se, joka tekee uhrauksia tai mukautuu muiden tahtoon.
Sinun ei tarvitse yksin pelastaa maailmaa tai edes itseäsi.
Sinulla on lupa toisinaan tarvita muita.
Pyytää ja vastaanottaa apua.
Jakaa taakkaasi.
Sinä saat levätä.
Sinä saat olla sinä.

Mainokset

Päiväkirjamerkintöjä 3

Joskus asiat menevät parhain päin, vaikkeivät menekään suunnitellusti.

Vaikka jokin onnen tavoittelu olisikin ihan hiton liikaa, voisi sellainen suht kiva elämä olla ihan hyvä tavoite. Että olisi suurimman osan ajasta ihan suht kivaa.

Huomaan, että ihmisyyteni nolostuttaa minua.

Tiedollisesti on hyvin vaikea käsittää sitä emotionaalista kauhua, joka nousee siitä kun epäilee väärinymmärtäneensä tai tulleensa väärinymmärretyksi.

On minullakin suuria tunteita, ne vain ovat yksin minun, tai kokonaan jonkun muun, eivät yhteisiä.

Pakkomieltyminen ihmisiin on eräänlaista itsensä vangitsemista.

Dance more, worry less.

Innostusta ja intohimoa pakontunteen sijasta.

Jos vapaus on jakamaton, sitä on myös rakkaus.

 

Hubara, Hurskainen ja Hännikäinen

Minulla on kirjahyllyssäni kolme Timo Hännikäisen kirjoittamaa kirjaa ja ainakin yksi hänen suomentamansa. Enkä ole aikeissa luopua näistä. Hännikäinen on – tai on ainakin joskus ollut – kelpo esseisti, vaikkei ehkä aivan esim. Tommi Melenderin, Antti Nylénin tai Jaana Seppäsen veroinen. Olen tavannutkin Hännikäisen takavuosina muutaman kerran, mutten sen suuremmin häntä jututtanut. Hän oli myös ehtinyt perseillä netissä jo pitkään siinä vaiheessa kun viimein kyllästyin ja heivasin hänet Facebook-kavereistani. Nämä taustatietona suhteestani tähän ”kohukirjailijaan”. Mutta sitten itse asiaan.

Kesäkuun alussa Antti Hurskainen aiheutti pienimuotoisen somekohun, kun hänen alunperin Kritiikissä XVI ilmestynyt esseensä/kirja-arvionsa ”’En vittu valehtele'” julkaistiin Nuoren Voiman nettisivuilla. Esseessä Hurskainen käsittelee ja vertailee Hännikäisen Lihamyllyä (Kiuas 2017) ja Koko Hubaran Ruskeita Tyttöjä (Like 2017). Koin tarvetta osallistua keskusteluun (johtuen todennäköisesti intohimoisesta suhteestani esseeseen lajityyppinä ja kenties myös Hurskaiseen esseistinä), mutta halusin tietenkin ensin lukea käsitellyt teokset, vaan nykyaikaisen kirjastojärjestelmän hitauden ja kömpelyyden törmättyä omiin aikatauluihini en lopulta saanutkaan Lihamyllyä käsiini ja luovutin sen suhteen. Toki, jos edellisestä lukemastani Hännikäisestä eli Kunniasta (Savukeidas 2015) voidaan jotakin päätellä, en ole menettänyt mitään. (Hurskainen kirjoittaa: Kunniasta muistetaan ainoastaan yritykset estää teoksen julkaisu, ei sitä, kuinka puiseva pino esseitä tämä ”kohukirja” onkaan.)

Hubaran kirjan sen sijaan luin (tosin e-versiona) ja allekirjoitan osan Hurskaisen huomioista siitä, osaa en. Minuakin kauhistuttaa Hubaran luonnehdinta esseestä ”blogipostauksena, joka on painettu kirjaksi”. Hubaran anglismit vaivaavat minuakin. Mutta kirja on paljon parempi, sujuvampaa tekstiä, kuin Hurskaisen kritiikki antaa ymmärtää. Hubara ei kirjoita ylempänä mainitsemieni, arvostamieni esseistien tavoin, mutta hän kirjoittaa parhaimmillaan varsin hyvin, vaikka kirja onkin epätasainen laadultaan. Aivan varmasti löytyy paljon parempiakin verrokkeja Hubaran esseetyylille, mutta itselleni Ruskeita Tyttöjä lukiessa tuli spontaanisti mieleen pari vuotta Hubaraa (s. 1984) nuorempi (keskiluokkainen, valkoinen newyorkilainen) Lena Dunham. ([Dunhamin luomaa tv-sarjaa] Girlsiä pakkomielteisesti tiiraava, kalliolainen aamupuuroa ja macaronseja ahmiva kolmekymppinen ruskea tyttö, kirjoittaa Hubara itsestään.)

Ruskeat Tytöt on ehdottomasti tärkeä yhteiskunnallinen puheenvuoro, koska se tekee ”ruskeiden tyttöjen” kokemuksia Suomessa näkyviksi, meille kaikille, vaikka ehkä ennen kaikkea heille itselleen. Hurskaisen essee ei kiistä Ruskeiden Tyttöjen yhteiskunnallista arvoa, mutta sille olisi ollut kunniaksi korostaa sitä, kirjoittaa Silvia Hosseini näkökulmassaan Hurskaisen eseeseen Nuoren Voiman nettisivuilla ja on oikeassa. Silti yhdyn Hurskaisen ihmettelyyn Hubaran suunnattomasta tarpeesta löytää itsensä kaltaisia hahmoja kaunokirjallisuudesta. Hurskaisen (itseänikin hieman häiritsevä) näkökulma tässä on tietysti valkoisen cisheteromiesoletetun (Hurskainen muuten halveksuu myös tällaisten termien käyttöä, joka ei täysin ongelmatonta olekaan, mutta jolle usein – siis esim. Hubaran kirjassa – kuitenkin on paikkansa), joka ”lukee unohtaakseen oman olemassaolonsa”, mutta omani (toki myös valkoisen) ”sukupuolivähemmistöön kuuluvan” neuropoikkeavan, joka ei oikein osaa kuvitellakaan peilikuvaansa fiktiossa (vaikka jonkinlaista samastumispintaa toki on silti löydettävissä, moniaaltakin). Ylipäätään Hubaran itsestäänselvä tyttöys (ja sen myötä siis myös esim. naistenlehtien meikki- ja hiusvinkkien puutteesta angstaaminen) on minulle yhtä vierasta kuin oma synnynnäinen sukupuolikriittisyyteni (ilmeisesti) hänelle.

Hurskaisen essee ei ole saamistaan raivokkaista moitteista huolimatta huono, muttei se ole Hurskaisen esseeksi erityisen hyväkään. Oivaltavia lauseita ja pidempiäkin ajatuskulkuja, kyllä, mutta esteettisen ja yhteiskunnallisen pohdinnan suhde on jotenkin pielessä. Koska elämme tätä aikaa. (Se, että olen joistakin asioista lukijana kirjoittajan kanssa eri mieltä, ei sinänsä tekstiä huononna, mutta yhteiskunnallisen kontekstin jonkinasteinen puutteellisuus saattaa sen tehdä.)

Lihamyllystä en tosiaan voi sanoa mitään, kun en ole sitä lukenut, mutta Timo Hännikäisestä yhteiskunnallisena vaikuttajana voin. Yksi Hännikäisen (Hurskaisen mukaan) Lihamyllyssä haukkumista henkilöistä totesi minulle joskus noin vuosi sitten Hännikäisen olevan ”harmiton”. Huomio, jota muistaakseni tuolloin en suuremmin kyseenalaistanut, jäi kaihertamaan, sillä harmitonhan Hännikäinen nimenomaan ei ole. Hännikäinen on vaarallinen juuri siksi, että hän on kirjallisesti lahjakas ja akateemisesti sivistynyt, epäilemättä älykäskin, väsymätön taustavaikuttaja monien mielissä enimmäkseen umpityhmässä natsiskenessä. (Tietyt antifasistit ovat silti sortuneet ylilyönteihin häntä vastustaessaan, luulen, ja tähän Hurskainenkin tarttuu. Erityisen ikävää on, jos tällaisilla ylilyönneillä lisätään ”tavallisten ihmisten” sympatioita tällaisia kansankiihottajia kohtaan.) Kännisomeperseilynsä (joihin Hurskainen myös tarttuu) osittain tukevat kuvaa harmittomuudesta, mikä saattaa lisätä vaarallisuutta entisestään.

Mutta Hännikäisen vaarallisuus yhteiskunnallisena vaikuttajana ei tarkoita sitä, että hänen kirjallisista ansioistaan pitäisi täysin vaieta (etenkään Hurskaisen esseen kaltaisissa tapauksissa, joissa myös heikkoudet tuodaan selvästi esille) tai edes sitä, ettei hänen kirjojaan saisi rinnastaa toisiin, aika erilaisiinkin kirjoihin. Tai sitä, että hänen aiemmat teoksensa pitäisi polttaa roviolla tai vähintään piilottaa kirjahyllystään.

Mutta

Tänne suomenkieliseen blogosfääriin on lähikuukausina ilmaantunut uusi entiteetti nimeltään Radikaalia mielenterveyttä. Blogin artikkelit (ja niiden kirjoittajat) ovat vaihtelevia tyyliltään, tasoltaan ja sisällöltään, mutta mielenkiintoisia yhtä kaikki. Äskettäin nimimerkki Sarvivalas bloggasi siellä toiminnanohjauksen ongelmista.

Wikipedian mukaan [t]oiminnanohjauksella tarkoitetaan joko taito- eli toimintamuistin ei-tahdonalaista toimintaa tai tahdonalaisia keinoja, joilla haluttu tavoite pyritään saavuttamaan. Viimeksi mainittuihin kuuluvat esimerkiksi oman toiminnan tietoinen suunnittelu, koordinointi ja valvominen.

Vaikka olen ollut jo vuosia tietoinen omastakin lievähköstä neuropoikkeavuudestani, olen omalla kohdallani sivuuttanut koko toiminnanohjaus-kysymyksen lähes täysin, silti vaikka lähipiirini lapsissa (ja vähän aikuisissakin) on kyllä kosolti esimerkkejä jonkinasteisista vaikeuksista tällä alueella.

Ensireaktioni Sarvivalaan tekstiinkin oli lähinnä mallia ei mulla kyllä ainakaan tuollaista ole.

Kunnes aihe alkoi pulpahdella takaisin mieleen. Koska onhan niitä vaikeuksia arjessa kuitenkin, eikä aina välttämättä niin vähääkään. Siis kun kyllähän minä tiedän ja osaan, mutta.

Entä jos se mutta ei olekaan pelkkää ulkoisten olosuhteiden haastavuutta, elämäntilanteen kuormittavuutta, jatkuvaa väsymystä? Entä jos iso osa sitä muttaa onkin sisäsyntyisemmät ”häiriöt” toiminnanohjauksessa?

Jos asiaa aletaan pohtia filosofisesti, saatetaan tulla siihen tulokseen, ettei kaikkien niiden asioiden, joissa toiminnanohjauksen pulmia havaitaan, suorittaminen ehkä olekaan tosiasiallisesti tarpeen. Moinen pohde on varmasti hyödyksi pitkällä tähtäimellä, mutta akuutteja tai kroonistuneita ongelmia toiminnanohjauksessa se ei ratkaise.

Ei sillä että tietäisin mikä sitten ratkaisisi.

Tuskin kenelläkään on tähänkään mitään universaalia ratkaisua, joka auttaisi kaikkia kaikissa tämän alueen ongelmissa. Tuskin on löydettävissä edes täydellisiä yksilöllisiä ratkaisuja.

Epätäydellisyyden kanssa kuitenkin (toivon mukaan) oppii elämään. Ehkä ne toiminnanohjauksen vaikeudetkin ovat jollakin tapaa kierrettävissä, mikä se tapa sitten onkaan kullakin yksilöllä kussakin tilanteessa.

Sitä odotellessa.

Planeettamme asukkaita

Julkaistu Elonkehässä 2/2016.

Vuonna 2009 perustetun Mustarinda-seuran ytimessä toimiva taiteilijakollektiivi on järjestänyt vuosien varrella useita näyttelyitä, eritoten Mustarinda-talossa Hyrynsalmen Paljakanvaaralla, mutta myös muualla, kuten huhti-toukokuussa 2016 helsinkiläisessä Galleria Sinnessä.

**

Maa-laiset on koko galleriaan levittäytyvä, hidas näyttely. Läpi juosten siitä ei saa juuri mitään irti. Vaikka taide on jossakin mielessä aina pintaa, on näyttelyn teoksissa paljon syviä merkityksiä, joista osaa avataan oheismateriaalein. Myös näyttelytiedote puhuu omalla kielellään etenevästä ekokatastrofista, jonka keskellä elämme, mm. siteeraten Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa (Teos 2012), tulevaisuusfiktiota, jossa eletään jo aivan eriasteisen niukkuuden maailmassa kuin vielä nykyään.

Näyttelyssä ei nähdä oikeastaan lainkaan ”perinteistä” maalaus- tai piirustustaidetta. Teknologiselta haiskahtavaa ”multimediaa” sen sijaan on paljonkin, mikä saattaa herättää ristiriitaisia tunteita. Toisaalta ehkä koetaan epäilyttäväksi käyttää samaa teknologiaa, joka on meidät tähän pulaan saattanutkin, toisaalta nämä keinot ovat parhaimmillaan oivallisia oivallusten laukaisijoita ja merkitysten avaajia. Ja siteerattakoon vielä puolustukseksi näyttelytiedotetta: Näyttelyn tarvitsema sähköenergia tuotetaan Mustarinda-talon kuuden kilowatin aurinkopaneeleilla, jotka lataavat näyttelytilassa sijaitsevaa akustoa. (Mustarinda-talon energiaprojektista on kerrottu mm. Elonkehässä 3/15.)

Nestori Syrjälän kymmenminuuttisessa videossa Raimo S entiseen valtiosihteeriin perustuva hahmo kertoo muistojaan ja mielipiteitään näyttelijä Esko Roineen suulla. Tuomo Tuovisen tyylikkään installaation Post Fossil-Aesthetics (An Old Way That’s Now New Again) keskeisin osa on brooklynilaisen Mast Brothers -nimisen suklaanvalmistajan mainosvideo, joka ei siis ole Tuovisen itsensä tuotantoa. Mastin veljekset ovat kliseemäisiä parrakkaita hipstereitä, joiden liikeideana on tuottaa laadukasta suklaata käsityönä. Vanhat tekniikat purjelaivan käyttöä kaakaon rahtaamisessa myöten ovat yrityksen imagon ytimessä ja kymmenen dollaria kappaleelta maksavat levyt jopa kääritään käsin, itse painettuihin papereihin tietysti. Menestyvällä yrityksellä on toimipisteet myös Los Angelesissa ja Lontoossa. Veljeksiä on kuitenkin syytetty huijareiksi (jopa ”suklaan Milli Vanilliksi”) ja varsinkin kyseenalaistettu heidän itsestään antamaansa kuvaa jonkinlaisina pioneereina artesaani- ja ”bean-to-bar”-suklaabisneksessä.

Yhdysvalloista ammentaa myös Jussi Kiven valokuvasarja A Road Trip with Hodward Epper. Kivi kävi lapsena sukuloimassa teollisuuskaupunki Warrenissa, Ohiossa, palasi 2013 toteamaan kaiken muuttuneen ja lopulta päätyi kaappaamaan sarjan valokuvia tästä ja muista ”ruostevyöhykkeen” (enemmän tai vähemmän) aavekaupungeista Google Street View’stä. Kivi itse toteaa näyttelyn oheen kirjoittamassaan muistelossa: Pahaenteisen nostalgista – kiehtovan elokuvamaista, virtuaalista mutta valitettavan todellista – toisinaan silti kaunista, jos ei nyt aina valoisaa, kuitenkin niin, että valo on läsnä, ja kuin varkain kuviin hiipii lähes ikonisia ja taianomaisia piirteitä. Minun silmiini osa kuvista näyttää melkeinpä siltä kuin joku olisi näpertänyt rakennuksista miniatyyrejä ja kuvannut niitä. Kaunista, kiehtovaa ja kammottavaa. ”Romahdusestetiikka” on myös sana, joka tulee mieleen (etenkin kun olen aiemmin samana päivänä käynyt junaa odotellessani Hyvinkään taidemuseossa katsastamassa Thomas Nyqvistin ja Erno Enkenbergin näyttelyt, jotka edustavat silmissäni juuri sitä).

Kaikki näyttelyn teokset eivät suinkaan ole linssien läpi suodatettuja. Riikka Keräsen Fairplay koostuu hirvennahasta ommelluista jalkapalloista, saman taiteilijan ruohomattomainen Metsänpeitto puolestaan on pääasiassa hirvenkarvaa. Hienoja teoksia, joista on vaikeaa sanoa mitään kuulostamatta lattealta tai teennäiseltä. Sama pätee Alma Heikkilän, Pauliina Leikkaan, Mika Palosen ja Laura Wesamaan töihin, tosin osa Heikkilän Set of microbial communities -teoksesta muistuttaa hapettuneita kolikoita ja täydentää mukavasti Raimo S:n juttuja TV-tasolla maatessaan, tai ehkä toisinpäin.

Galleriaan tulijan toivottavat tervetulleiksi Saara-Maria Karirannan Tasa-arvo sekä Antti Majavan Hyper reason. Ensinmainittua, jota voisi yksinkertaisimmillaan kuvata kahta muovipussia tasapainottelevaksi vaa’aksi (”muovi, helium, messinki”), avataan teosluettelossa Ian Bogost -sitaatilla: All beings equally exist, but they do not exist equally. Majava taas projisoi kankaista (”valkovenäläinen pellava”) rakennetun muutaman neliön tilan sisäseinille suprematismin isän Kazimir Malevitsin (1878-1935) geometrisiä muotoja hyödyntäviä maalauksia ja toiselle kankaalle neljän kilometrin korkeudesta kuvattua Google Earth -kuvaa, jossa näkyy pääasiassa siistejä, geometrisiä peltolohkoja. Installaatio hyödyntää myös ääntä ja (ilman) liikettä ja toimii näin jokseenkin kokonaisvaltaisena aistikokemuksena. Teoksen sisään tekisi mieli jäädä tuntikausiksi, näyttelyä kokonaisuutena voisi varmaankin katsella, kuunnella ja hengitellä monta päivää. Maailma aikatauluineen kuitenkin odottaa, ja ulkona vihreä kevät.

**

Maa-laisten toinen osa nähdään kesällä Mustarinda-talolla (Paljakantie 61, Hyrynsalmi). Näyttelyn taiteilijat ovat Michaela Casková, Alma Heikkilä, Mikko Itälahti, Saara-Maria Kariranta, Riikka Keränen, Jussi Kivi, Pauliina Leikas, Antti Majava, Mika Palonen, Sallamari Rantala, Nestori Syrjälä, Elina Tuhkanen, Tuomo Tuovinen ja Laura Wesamaa. Avoinna 17.6.-7.8. ke-su 11-17, pääsymaksu 3/5e, keskiviikkoisin vapaa pääsy.

Päiväkirjamerkintöjä 2

Päiväni koostuvat ihmisille soittelun välttelystä.

Ihminen se joutuu kaiken sisäisen tuskansa kohtaamaan, yksinäisyytensä ja ihmisahdistuksensa, alemmuuden- ja ylemmyydentunteensa, kaiken. Ja hyväksihän se on, lopulta.

Jokaisen murheet ovat hänelle itselleen maailman suurimmat, pystyi hän kuvittelemaan pahempaa tai ei.

Kaikki pelkäävät, jotakin.

Elämä on yllätyksellistä ja valintojemme seuraukset epävarmoja.

Takaiskuihinkin suhtautuu tyynesti, ellei tunne itseään nurkkaan ajetuksi, oli ajajana sitten itse tai joku muu.

Päästäkseen yksinäisyydestään ihmisen tarvitsee vain kuolla?

Elämä on hämmentävää ja kaunista. Tyyneys löytyy hetkissä. Rakkaus On.

Elä tanssien.