Hubara, Hurskainen ja Hännikäinen

Minulla on kirjahyllyssäni kolme Timo Hännikäisen kirjoittamaa kirjaa ja ainakin yksi hänen suomentamansa. Enkä ole aikeissa luopua näistä. Hännikäinen on – tai on ainakin joskus ollut – kelpo esseisti, vaikkei ehkä aivan esim. Tommi Melenderin, Antti Nylénin tai Jaana Seppäsen veroinen. Olen tavannutkin Hännikäisen takavuosina muutaman kerran, mutten sen suuremmin häntä jututtanut. Hän oli myös ehtinyt perseillä netissä jo pitkään siinä vaiheessa kun viimein kyllästyin ja heivasin hänet Facebook-kavereistani. Nämä taustatietona suhteestani tähän ”kohukirjailijaan”. Mutta sitten itse asiaan.

Kesäkuun alussa Antti Hurskainen aiheutti pienimuotoisen somekohun, kun hänen alunperin Kritiikissä XVI ilmestynyt esseensä/kirja-arvionsa ”’En vittu valehtele'” julkaistiin Nuoren Voiman nettisivuilla. Esseessä Hurskainen käsittelee ja vertailee Hännikäisen Lihamyllyä (Kiuas 2017) ja Koko Hubaran Ruskeita Tyttöjä (Like 2017). Koin tarvetta osallistua keskusteluun (johtuen todennäköisesti intohimoisesta suhteestani esseeseen lajityyppinä ja kenties myös Hurskaiseen esseistinä), mutta halusin tietenkin ensin lukea käsitellyt teokset, vaan nykyaikaisen kirjastojärjestelmän hitauden ja kömpelyyden törmättyä omiin aikatauluihini en lopulta saanutkaan Lihamyllyä käsiini ja luovutin sen suhteen. Toki, jos edellisestä lukemastani Hännikäisestä eli Kunniasta (Savukeidas 2015) voidaan jotakin päätellä, en ole menettänyt mitään. (Hurskainen kirjoittaa: Kunniasta muistetaan ainoastaan yritykset estää teoksen julkaisu, ei sitä, kuinka puiseva pino esseitä tämä ”kohukirja” onkaan.)

Hubaran kirjan sen sijaan luin (tosin e-versiona) ja allekirjoitan osan Hurskaisen huomioista siitä, osaa en. Minuakin kauhistuttaa Hubaran luonnehdinta esseestä ”blogipostauksena, joka on painettu kirjaksi”. Hubaran anglismit vaivaavat minuakin. Mutta kirja on paljon parempi, sujuvampaa tekstiä, kuin Hurskaisen kritiikki antaa ymmärtää. Hubara ei kirjoita ylempänä mainitsemieni, arvostamieni esseistien tavoin, mutta hän kirjoittaa parhaimmillaan varsin hyvin, vaikka kirja onkin epätasainen laadultaan. Aivan varmasti löytyy paljon parempiakin verrokkeja Hubaran esseetyylille, mutta itselleni Ruskeita Tyttöjä lukiessa tuli spontaanisti mieleen pari vuotta Hubaraa (s. 1984) nuorempi (keskiluokkainen, valkoinen newyorkilainen) Lena Dunham. ([Dunhamin luomaa tv-sarjaa] Girlsiä pakkomielteisesti tiiraava, kalliolainen aamupuuroa ja macaronseja ahmiva kolmekymppinen ruskea tyttö, kirjoittaa Hubara itsestään.)

Ruskeat Tytöt on ehdottomasti tärkeä yhteiskunnallinen puheenvuoro, koska se tekee ”ruskeiden tyttöjen” kokemuksia Suomessa näkyviksi, meille kaikille, vaikka ehkä ennen kaikkea heille itselleen. Hurskaisen essee ei kiistä Ruskeiden Tyttöjen yhteiskunnallista arvoa, mutta sille olisi ollut kunniaksi korostaa sitä, kirjoittaa Silvia Hosseini näkökulmassaan Hurskaisen eseeseen Nuoren Voiman nettisivuilla ja on oikeassa. Silti yhdyn Hurskaisen ihmettelyyn Hubaran suunnattomasta tarpeesta löytää itsensä kaltaisia hahmoja kaunokirjallisuudesta. Hurskaisen (itseänikin hieman häiritsevä) näkökulma tässä on tietysti valkoisen cisheteromiesoletetun (Hurskainen muuten halveksuu myös tällaisten termien käyttöä, joka ei täysin ongelmatonta olekaan, mutta jolle usein – siis esim. Hubaran kirjassa – kuitenkin on paikkansa), joka ”lukee unohtaakseen oman olemassaolonsa”, mutta omani (toki myös valkoisen) ”sukupuolivähemmistöön kuuluvan” neuropoikkeavan, joka ei oikein osaa kuvitellakaan peilikuvaansa fiktiossa (vaikka jonkinlaista samastumispintaa toki on silti löydettävissä, moniaaltakin). Ylipäätään Hubaran itsestäänselvä tyttöys (ja sen myötä siis myös esim. naistenlehtien meikki- ja hiusvinkkien puutteesta angstaaminen) on minulle yhtä vierasta kuin oma synnynnäinen sukupuolikriittisyyteni (ilmeisesti) hänelle.

Hurskaisen essee ei ole saamistaan raivokkaista moitteista huolimatta huono, muttei se ole Hurskaisen esseeksi erityisen hyväkään. Oivaltavia lauseita ja pidempiäkin ajatuskulkuja, kyllä, mutta esteettisen ja yhteiskunnallisen pohdinnan suhde on jotenkin pielessä. Koska elämme tätä aikaa. (Se, että olen joistakin asioista lukijana kirjoittajan kanssa eri mieltä, ei sinänsä tekstiä huononna, mutta yhteiskunnallisen kontekstin jonkinasteinen puutteellisuus saattaa sen tehdä.)

Lihamyllystä en tosiaan voi sanoa mitään, kun en ole sitä lukenut, mutta Timo Hännikäisestä yhteiskunnallisena vaikuttajana voin. Yksi Hännikäisen (Hurskaisen mukaan) Lihamyllyssä haukkumista henkilöistä totesi minulle joskus noin vuosi sitten Hännikäisen olevan ”harmiton”. Huomio, jota muistaakseni tuolloin en suuremmin kyseenalaistanut, jäi kaihertamaan, sillä harmitonhan Hännikäinen nimenomaan ei ole. Hännikäinen on vaarallinen juuri siksi, että hän on kirjallisesti lahjakas ja akateemisesti sivistynyt, epäilemättä älykäskin, väsymätön taustavaikuttaja monien mielissä enimmäkseen umpityhmässä natsiskenessä. (Tietyt antifasistit ovat silti sortuneet ylilyönteihin häntä vastustaessaan, luulen, ja tähän Hurskainenkin tarttuu. Erityisen ikävää on, jos tällaisilla ylilyönneillä lisätään ”tavallisten ihmisten” sympatioita tällaisia kansankiihottajia kohtaan.) Kännisomeperseilynsä (joihin Hurskainen myös tarttuu) osittain tukevat kuvaa harmittomuudesta, mikä saattaa lisätä vaarallisuutta entisestään.

Mutta Hännikäisen vaarallisuus yhteiskunnallisena vaikuttajana ei tarkoita sitä, että hänen kirjallisista ansioistaan pitäisi täysin vaieta (etenkään Hurskaisen esseen kaltaisissa tapauksissa, joissa myös heikkoudet tuodaan selvästi esille) tai edes sitä, ettei hänen kirjojaan saisi rinnastaa toisiin, aika erilaisiinkin kirjoihin. Tai sitä, että hänen aiemmat teoksensa pitäisi polttaa roviolla tai vähintään piilottaa kirjahyllystään.

Mutta

Tänne suomenkieliseen blogosfääriin on lähikuukausina ilmaantunut uusi entiteetti nimeltään Radikaalia mielenterveyttä. Blogin artikkelit (ja niiden kirjoittajat) ovat vaihtelevia tyyliltään, tasoltaan ja sisällöltään, mutta mielenkiintoisia yhtä kaikki. Äskettäin nimimerkki Sarvivalas bloggasi siellä toiminnanohjauksen ongelmista.

Wikipedian mukaan [t]oiminnanohjauksella tarkoitetaan joko taito- eli toimintamuistin ei-tahdonalaista toimintaa tai tahdonalaisia keinoja, joilla haluttu tavoite pyritään saavuttamaan. Viimeksi mainittuihin kuuluvat esimerkiksi oman toiminnan tietoinen suunnittelu, koordinointi ja valvominen.

Vaikka olen ollut jo vuosia tietoinen omastakin lievähköstä neuropoikkeavuudestani, olen omalla kohdallani sivuuttanut koko toiminnanohjaus-kysymyksen lähes täysin, silti vaikka lähipiirini lapsissa (ja vähän aikuisissakin) on kyllä kosolti esimerkkejä jonkinasteisista vaikeuksista tällä alueella.

Ensireaktioni Sarvivalaan tekstiinkin oli lähinnä mallia ei mulla kyllä ainakaan tuollaista ole.

Kunnes aihe alkoi pulpahdella takaisin mieleen. Koska onhan niitä vaikeuksia arjessa kuitenkin, eikä aina välttämättä niin vähääkään. Siis kun kyllähän minä tiedän ja osaan, mutta.

Entä jos se mutta ei olekaan pelkkää ulkoisten olosuhteiden haastavuutta, elämäntilanteen kuormittavuutta, jatkuvaa väsymystä? Entä jos iso osa sitä muttaa onkin sisäsyntyisemmät ”häiriöt” toiminnanohjauksessa?

Jos asiaa aletaan pohtia filosofisesti, saatetaan tulla siihen tulokseen, ettei kaikkien niiden asioiden, joissa toiminnanohjauksen pulmia havaitaan, suorittaminen ehkä olekaan tosiasiallisesti tarpeen. Moinen pohde on varmasti hyödyksi pitkällä tähtäimellä, mutta akuutteja tai kroonistuneita ongelmia toiminnanohjauksessa se ei ratkaise.

Ei sillä että tietäisin mikä sitten ratkaisisi.

Tuskin kenelläkään on tähänkään mitään universaalia ratkaisua, joka auttaisi kaikkia kaikissa tämän alueen ongelmissa. Tuskin on löydettävissä edes täydellisiä yksilöllisiä ratkaisuja.

Epätäydellisyyden kanssa kuitenkin (toivon mukaan) oppii elämään. Ehkä ne toiminnanohjauksen vaikeudetkin ovat jollakin tapaa kierrettävissä, mikä se tapa sitten onkaan kullakin yksilöllä kussakin tilanteessa.

Sitä odotellessa.

Planeettamme asukkaita

Julkaistu Elonkehässä 2/2016.

Vuonna 2009 perustetun Mustarinda-seuran ytimessä toimiva taiteilijakollektiivi on järjestänyt vuosien varrella useita näyttelyitä, eritoten Mustarinda-talossa Hyrynsalmen Paljakanvaaralla, mutta myös muualla, kuten huhti-toukokuussa 2016 helsinkiläisessä Galleria Sinnessä.

**

Maa-laiset on koko galleriaan levittäytyvä, hidas näyttely. Läpi juosten siitä ei saa juuri mitään irti. Vaikka taide on jossakin mielessä aina pintaa, on näyttelyn teoksissa paljon syviä merkityksiä, joista osaa avataan oheismateriaalein. Myös näyttelytiedote puhuu omalla kielellään etenevästä ekokatastrofista, jonka keskellä elämme, mm. siteeraten Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa (Teos 2012), tulevaisuusfiktiota, jossa eletään jo aivan eriasteisen niukkuuden maailmassa kuin vielä nykyään.

Näyttelyssä ei nähdä oikeastaan lainkaan ”perinteistä” maalaus- tai piirustustaidetta. Teknologiselta haiskahtavaa ”multimediaa” sen sijaan on paljonkin, mikä saattaa herättää ristiriitaisia tunteita. Toisaalta ehkä koetaan epäilyttäväksi käyttää samaa teknologiaa, joka on meidät tähän pulaan saattanutkin, toisaalta nämä keinot ovat parhaimmillaan oivallisia oivallusten laukaisijoita ja merkitysten avaajia. Ja siteerattakoon vielä puolustukseksi näyttelytiedotetta: Näyttelyn tarvitsema sähköenergia tuotetaan Mustarinda-talon kuuden kilowatin aurinkopaneeleilla, jotka lataavat näyttelytilassa sijaitsevaa akustoa. (Mustarinda-talon energiaprojektista on kerrottu mm. Elonkehässä 3/15.)

Nestori Syrjälän kymmenminuuttisessa videossa Raimo S entiseen valtiosihteeriin perustuva hahmo kertoo muistojaan ja mielipiteitään näyttelijä Esko Roineen suulla. Tuomo Tuovisen tyylikkään installaation Post Fossil-Aesthetics (An Old Way That’s Now New Again) keskeisin osa on brooklynilaisen Mast Brothers -nimisen suklaanvalmistajan mainosvideo, joka ei siis ole Tuovisen itsensä tuotantoa. Mastin veljekset ovat kliseemäisiä parrakkaita hipstereitä, joiden liikeideana on tuottaa laadukasta suklaata käsityönä. Vanhat tekniikat purjelaivan käyttöä kaakaon rahtaamisessa myöten ovat yrityksen imagon ytimessä ja kymmenen dollaria kappaleelta maksavat levyt jopa kääritään käsin, itse painettuihin papereihin tietysti. Menestyvällä yrityksellä on toimipisteet myös Los Angelesissa ja Lontoossa. Veljeksiä on kuitenkin syytetty huijareiksi (jopa ”suklaan Milli Vanilliksi”) ja varsinkin kyseenalaistettu heidän itsestään antamaansa kuvaa jonkinlaisina pioneereina artesaani- ja ”bean-to-bar”-suklaabisneksessä.

Yhdysvalloista ammentaa myös Jussi Kiven valokuvasarja A Road Trip with Hodward Epper. Kivi kävi lapsena sukuloimassa teollisuuskaupunki Warrenissa, Ohiossa, palasi 2013 toteamaan kaiken muuttuneen ja lopulta päätyi kaappaamaan sarjan valokuvia tästä ja muista ”ruostevyöhykkeen” (enemmän tai vähemmän) aavekaupungeista Google Street View’stä. Kivi itse toteaa näyttelyn oheen kirjoittamassaan muistelossa: Pahaenteisen nostalgista – kiehtovan elokuvamaista, virtuaalista mutta valitettavan todellista – toisinaan silti kaunista, jos ei nyt aina valoisaa, kuitenkin niin, että valo on läsnä, ja kuin varkain kuviin hiipii lähes ikonisia ja taianomaisia piirteitä. Minun silmiini osa kuvista näyttää melkeinpä siltä kuin joku olisi näpertänyt rakennuksista miniatyyrejä ja kuvannut niitä. Kaunista, kiehtovaa ja kammottavaa. ”Romahdusestetiikka” on myös sana, joka tulee mieleen (etenkin kun olen aiemmin samana päivänä käynyt junaa odotellessani Hyvinkään taidemuseossa katsastamassa Thomas Nyqvistin ja Erno Enkenbergin näyttelyt, jotka edustavat silmissäni juuri sitä).

Kaikki näyttelyn teokset eivät suinkaan ole linssien läpi suodatettuja. Riikka Keräsen Fairplay koostuu hirvennahasta ommelluista jalkapalloista, saman taiteilijan ruohomattomainen Metsänpeitto puolestaan on pääasiassa hirvenkarvaa. Hienoja teoksia, joista on vaikeaa sanoa mitään kuulostamatta lattealta tai teennäiseltä. Sama pätee Alma Heikkilän, Pauliina Leikkaan, Mika Palosen ja Laura Wesamaan töihin, tosin osa Heikkilän Set of microbial communities -teoksesta muistuttaa hapettuneita kolikoita ja täydentää mukavasti Raimo S:n juttuja TV-tasolla maatessaan, tai ehkä toisinpäin.

Galleriaan tulijan toivottavat tervetulleiksi Saara-Maria Karirannan Tasa-arvo sekä Antti Majavan Hyper reason. Ensinmainittua, jota voisi yksinkertaisimmillaan kuvata kahta muovipussia tasapainottelevaksi vaa’aksi (”muovi, helium, messinki”), avataan teosluettelossa Ian Bogost -sitaatilla: All beings equally exist, but they do not exist equally. Majava taas projisoi kankaista (”valkovenäläinen pellava”) rakennetun muutaman neliön tilan sisäseinille suprematismin isän Kazimir Malevitsin (1878-1935) geometrisiä muotoja hyödyntäviä maalauksia ja toiselle kankaalle neljän kilometrin korkeudesta kuvattua Google Earth -kuvaa, jossa näkyy pääasiassa siistejä, geometrisiä peltolohkoja. Installaatio hyödyntää myös ääntä ja (ilman) liikettä ja toimii näin jokseenkin kokonaisvaltaisena aistikokemuksena. Teoksen sisään tekisi mieli jäädä tuntikausiksi, näyttelyä kokonaisuutena voisi varmaankin katsella, kuunnella ja hengitellä monta päivää. Maailma aikatauluineen kuitenkin odottaa, ja ulkona vihreä kevät.

**

Maa-laisten toinen osa nähdään kesällä Mustarinda-talolla (Paljakantie 61, Hyrynsalmi). Näyttelyn taiteilijat ovat Michaela Casková, Alma Heikkilä, Mikko Itälahti, Saara-Maria Kariranta, Riikka Keränen, Jussi Kivi, Pauliina Leikas, Antti Majava, Mika Palonen, Sallamari Rantala, Nestori Syrjälä, Elina Tuhkanen, Tuomo Tuovinen ja Laura Wesamaa. Avoinna 17.6.-7.8. ke-su 11-17, pääsymaksu 3/5e, keskiviikkoisin vapaa pääsy.

Päiväkirjamerkintöjä 2

Päiväni koostuvat ihmisille soittelun välttelystä.

Ihminen se joutuu kaiken sisäisen tuskansa kohtaamaan, yksinäisyytensä ja ihmisahdistuksensa, alemmuuden- ja ylemmyydentunteensa, kaiken. Ja hyväksihän se on, lopulta.

Jokaisen murheet ovat hänelle itselleen maailman suurimmat, pystyi hän kuvittelemaan pahempaa tai ei.

Kaikki pelkäävät, jotakin.

Elämä on yllätyksellistä ja valintojemme seuraukset epävarmoja.

Takaiskuihinkin suhtautuu tyynesti, ellei tunne itseään nurkkaan ajetuksi, oli ajajana sitten itse tai joku muu.

Päästäkseen yksinäisyydestään ihmisen tarvitsee vain kuolla?

Elämä on hämmentävää ja kaunista. Tyyneys löytyy hetkissä. Rakkaus On.

Elä tanssien.

Synnyimme lähtemään

SonsOfSapmi-744x525

suohpanterror.com

 

Julkaistu Elonkehässä 1/16, jonka julkkarit ti 22.3. Vihreässä talossa.

Viime aikoina – näkyvimmin turvapaikanhakijoiden lisääntymisen myötä viime vuoden loppupuolella – on havaittu julkisen keskustelun ja keskusteluilmapiirin (erityisesti maahanmuuttoasioissa) muuttuneen suuresti siitä mitä se on ollut joskus aiempina vuosikymmeninä. Itselleni tämä havainto kirkastui katsoessani vuosien tauon jälkeen uudelleen yhdysvaltalaisista uusnatseista kertovan draamaelokuvan American History X (USA 1998). Uusnatsinuoret esittävät elokuvassa kommentteja, jotka vielä vuosituhannen vaihteessa kuulostivat lähtökohtaisesti naurettavilta ja käsittämättömiltä, mutta joita ei enää erotakaan nykypäivän ”vakavastiotettavasta” julkisesta keskustelusta Suomessa.

Yleisehkö käsitys on, että suurin vaikutus tähän suunnanmuutokseen kiristyvän maailman-, talous- ym. politiikan ohella on ollut Homma-foorumilta alkunsa saaneella pienellä ”nettivaikuttajien” joukolla, joka on keskustelupalstat ja uutismedian kommenttiosastot valtaamalla saanut omille näkemyksilleen suhteettomasti näkyvyyttä ja sen myötä pikkuhiljaa myös aitoa myötämieltä. Toki asiaan on vaikuttanut ja vaikuttaa myös yleisempi internet-ajan tiedonvälityksen ja mielipiteenilmaisun ”tasa-arvoistuminen”, joka kulkee käsi kädessä tieteiden ja koulutuksen väheksymisen kanssa. Vai mitä pitäisi ajatella siitä, että pääministerikin puhuu tuohtuneeseen sävyyn ”kaikenmaailman dosenteista”?

Täysin sama kuvio pienemmässä mittakaavassa toistuu saamelaisten alkuperäiskansatatusta ja saamelaismääritelmää koskevassa keskustelussa, kuten Veli-Pekka Lehtolan hiljattain julkaistusta Saamelaiskiista – sortaako Suomi alkuperäiskansaansa? -kirjasta käy ilmi. 1990-luvulla keskustelun (tai ”keskustelun”) avasivat Lehtolan ”uuslappalaisiksi” nimittämät henkilöt ja ryhmittymät, jotka ovat siitä asti hämärtäneet ja vallanneet käsitteitä niin, ettei monikaan asioihin perehtymätön (myöskään päättävässä asemassa oleva) enää tiedä, mistä koko saamelaisuudessa on kyse.

Suomessa elävien pohjois-, inarin- ja kolttasaamelaisten rinnalle on siis yritetty nostaa hatarasti Lapin asutushistoriaan ja yksilöiden sukupuihin pohjaavia, mutta jokseenkin mielivaltaisia ”lappalaisten” (joka alunperin oli suomalaisten saamelaisista käyttämä, loukkaavaksi koettu nimitys), ”metsäsaamelaisten” ja ”statuksettomien saamelaisten” ryhmiä. Näistä on puhuttu ”vähemmistön vähemmistönä” ja pyritty antamaan sellainen kuva, että saamelaiset itse ovat sortajia ja elitistejä, kun eivät tahdo ulottaa saamelaismääritelmää koskemaan jokaista Lapin asukasta, jonka sukulinjasta löytyy pisara saamelaisverta.

Kuitenkin itsenäisten maiden alkuperäis- ja heimokansoja koskevan ILO 169 -yleissopimuksen kriteereissä tehdään selväksi, että alkuperäiskansan oikeudet ovat nimenomaan kansalla, jolla on elävä, katkeamaton kulttuuri sosiaalisine, taloudellisine ym. instituutioineen, ei yksilöillä yksilöinä, vaikka he itse identifioituisivat kansaan, johon joku heidän kaukaisista esivanhemmistaan on joskus kuulunut ennen sulautumistaan valtakulttuuriin.

Suomen saamelaishallinto on päättänyt pääosin vaieta uuslappalaisten absurdien väitteiden edessä, mikä on toisaalta ymmärrettävää, mutta jälkiviisauden kelmeässä valossa siltikin väärä siirto. Äänekäs vähemmistö on tieteellisen ja kansainvälisoikeudellisen painoarvon puuttuessakin saanut viestinsä läpi esim. eduskunnassa ja näin ollen ILO 169 on yhä ratifioimatta, saamelaismääritelmä puolestaan sillä tolalla, että varsinaiset, ”oikeat” saamelaiset ovat pienenä vähemmistönä joukossa, joka nykyisen määritelmän virallisesti täyttää. Viime syksynä tämä näkyi myös käytännössä, kun korkein hallinto-oikeus hyväksyi lähemmäs sata Saamelaiskäräjien hylkäämää hakemusta saamelaiskäräjien vaaliluetteloon.

Saamelaiset eivät kuitenkaan ole luovuttaneet. Myös nuoremmat polvet ovat aktivoituneet erilaisissa itseään ja kotiseutujaan koskevissa ihmisoikeus- ja ekologisissa kysymyksissä. 1991 perustettu Suomen saamelaisnuoret ry (Suoma Sámi Nuorat) toimii aktiivisesti ja esim. antoi kolmisen vuotta sitten perusteellisen lausunnon saamelaismääritelmäasiassa. Aivan äskettäin Saamelaiskäräjien kaksi nuorinta jäsentä protestoi nurinkäännetyin vaattein syksyn vaaleissa valitun Saamelaiskäräjien järjestäytymiskokouksessa. Yli valtionrajojen toimiva anonyymien aktivisti-taiteilijoiden (tai ”artivistien”) ryhmä Suohpanterror (”suopunkiterrori”) taas tuo teoksissaan ja aktioissaan esille pohjoista kolonisaatiota erinäisissä muodoissaan. Sekä Saamelaiskiistassa että runoilija, suomentaja ja kustantaja J.K. Ihalaisen toimittamassa (ja suurehkolta osin kirjoittamassakin) Särjetty maa -kirjassa on käytetty kuvituksena Suohpanterrorin julisteita.

Särjetty maa – tarinoita etelästä ja pohjoisesta on Siemenpuu-säätiön viides teemajulkaisu (aiemmat Rikastutettu vai köyhdytetty? [2007], Metsän jäljillä [2009], Kirja vedestä [2010] ja Sijoiltaan menneet [2012]), jossa Euroopan unionin ainoa alkuperäiskansa on merkittävässä roolissa. Kirjan kolmestakymmenestäseitsemästä tarinasta seitsemän on saamelaisten. Suohpanterrorin ”kasvojen” Jenni Laitin (s. 1981) lisäksi saamelaistaiteilijoista esittäytyvät runoilija, muusikko ja näyttelijä Niillas Holmberg (s. 1990) sekä kuvataiteilija Anders Sunna (s. 1985).

Holmbergin kirjassa kaivosasiasta haastattelema utsjokelainen kalamies Esko Aikio esittää myös kritiikkiä kanssasaamelaisiaan kohtaan, tai oikeastaan todistaa, että saamelaiset ovat jossakin mielessä ihan samanlaisia ihmisiä kuin kaikki muutkin:

[S]e luonnon kunnioittaminen on meidänkin keskuudessa särkymään päin. Minua naurattaa, kun kuulen jonkun jossain seminaarissa sanovan, että saamelaiset ovat luonnonkansa. Käy katsomassa minkälaisia jälkiä saamelaiset tekevät luontoon moottoripeleillä ja miten he käyttäytyvät luonnon kanssa. Ehei. Kuinka porotaloudessa pidetään liian isoja tokkia, miten onnistutaan tyhjentämään järviä kaloista muita ihmisiä tai luontoa ajattelematta.

Ymmärrettävästi Saamelaiskiistassa ei tämäntyyppistä kritiikkiä näy, keskittyyhän se sekavaksi muutetun kysymyksen selventämiseen eikä lisähämmentämiseen. Silti itsekin saamelainen (tosin suomalaisen isän jälkeläinen) Veli-Pekka Lehtola suhtautuu vastapuoleen eli mainittuihin uuslappalaisiin näiden viestinnän valheellisuudesta huolimatta hyvinkin sovinnollisesti. Hän peräänkuuluttaa saamelaisuudesta ulossuljetuiksi itsensä kokevien omaa ”rajamaan identiteettiä”, jonka ajattelee syntyneen suomalaisuuden ja saamelaisuuden sekoittuessa vuosisatojen kuluessa erityisesti eteläisemmässä Lapissa.

**

Särjetyn maan tarinat kertovat alkuperäis- ja muista vähemmistökansoista, sodista, kolonialismista, turismista, ihmiskohtaloista. Saamenmaan lisäksi käydään Intiassa ja Kaakkois-Aasiassa, Afrikassa ja Etelä-Amerikassa. Myös burmalaisen pakolaisperheen matkaa uuteen kotiinsa Punkalaitumelle seurataan. Kirja on kaunis, mutta sitä lukiessa ei voi välttyä itkemästä (eurooppalaisen) ihmisen hirviömäisyyttä.

Kolumbialainen Rocío elää elämäänsä ”kaivosyhtiöiden ja sissien puristuksessa”, lahtelainen ”rinkkari” ja sarjakuvapiirtäjä Kai Vaalio taas viettää Kolumbiassa muutaman leppoisan viikon, mutta muistuttaa silti Latinalaisen Amerikan reissupäiväkirjassaan Zombailut – Tummaa paahtoa sissien ja huumekauppiaiden turisteillekin aiheuttamasta potentiaalisesta vaarasta.

Vaalio on reissumies henkeen ja vereen, mutta Madventuresinsa (Suomi 2002-2009) katsoneena sukupolvensa (s. 1986) edustajana ymmärtää myös oman matkustamisensa uuskolonialistiset vaikutukset ihmisiin ja luontoon, ainakin jossakin mittakaavassa. Jopa jonkinlaisesta feminismistä nähdään Tummassa paahdossa pienenpieni pilkahdus. Vaalion rouhea sarjakuvapäiväkirja pursuaa silti eurooppalaisen, valkoisen heteromiehen beat-henkistä machismoa höystettynä aimo annoksella philiprothmaisen itseruoskivaa seksiläppää (Tämä kirja ei sovellu lapsille).

J.K. Ihalaisen Särjettyyn maahan kirjoittaman esipuheen mukaan turismi kattaa kolmasosan palvelualojen tuotosta ja kuusi prosenttia kaikesta tavaraliikenteen viennistä sekä työllistää kymmenesosan maailman palkkatyöläisistä. 80 % turismitaloudesta on ylikansallisten yhtiöiden hallussa. Usein juuri turismitalous syrjäyttää paikallisten oikeuden maahan, metsään, rantaan ja luonnonvaroihin. Tässä katselmuksessa siis Vaalion kaltainen reppureissaaja saa tietenkin turistin arvonimen siinä missä pakettimatkailijakin.

**

Vaalion ikätoveri Antti Hurskainen (joka muistuttaa kirjoittajana hieman vanhempaa kaimaansa Antti Nyléniä) tarkoittaa esseessään ”Matka on voimakkaiden kiertopalkinto” (kokoelmassa Tapan sut) turistista kirjoittaessaan nimenomaan tuollaista vähän nolostuttavaa pakettimatkalle vyölaukkuineen lähtenyttä mäkkärinkävijää, mutta toteaa: Olisin turisti, jos matkustaisin.

Hurskainen on introvertti, joka nuorempana kenties ihaili ja kadehti näitä Vaalion kaltaisia ”travellereita”, mutta nykyään pikemminkin vihaa heitä ja koko ilmiötä. Itse asiassa Hurskainen vastustaa kaikkea fyysistä matkailua (vaikka onkin itsekin matkaillut). Kaltaiselleni kokemusten kammoajalle matkustamisesta on enemmän haittaa kuin hyötyä – puhumattakaan vaurioista, joita Bangkokin lennon ruiskuttama kerosiini ja pariisilaiskahvilassa litkityt lattet aiheuttavat ekosysteemille.

Laiskuuttaan tai matalamielisyyttään matkailusta kieltäytyvät eivät silti saa Hurskaiselta kiitosta. Ideana ei ole kieltäytyä tutustumasta vieraisiin maihin ja kulttuureihin, mutta tämänhän voi toisaalta kovin helposti tehdä myös kotoa käsin. Kirjoista – kirjoja ovat myös äänilevyt, elokuvat ja teatteriesitykset – oppii liki kaiken: toiseuden, samuuden, vieraan ja tutun kompleksisine suhteineen.

Antti Hurskainen on kuitenkin vaativa lukija. Matkakirjallisuus ei oikein miellytä häntä, edes laadukkaampi sellainen (Ville-Juhani Sutinen, Jani Saxell), vaan hän valitsee kirjalliselle Yhdysvaltain-matkalleen matkaoppaiksi mieluummin laulaja-lauluntekijä Randy Newmanin ja itse ”Pomon”, Bruce Springsteenin. Näistä ensimmäinen on ironinen älykkö ja jälkimmäinen intohimoisesta eskapismista tunnettu romantikko, mutta ehkäpä he juuri siksi yhdessä (monen muunkin kanssa) opettavat kuuntelijalleen niin paljon.

**

Hurskainen nostaa travellereita suomiessaan esiin toisen ikätoverinsa Jantso Jokelinin, jonka esseekokoelmaa Matkaopas ei-minnekään luonnehtii ”paikoin herkullisen matkavastaiseksi mutta enimmäkseen vain ekstrovertin seikkailumentaliteetin mittakaavaa muokkaavaksi”. Luonnehdinnan tunnistaa lukiessaan Jokelinin teosta. Se on selvästi ”seikkailuhenkisemmän” ihmisen kirjoittama. Ja toki tuo tietty ulospäinsuuntautuneisuus – jota Hurskaisella ei tekstiensä perusteella tosiaan ole – välittyy myös Jokelinin olemuksesta, näki hänet sitten bändinsä kanssa lavalla tai arkisessa toimittajantyössään.

Oli miten oli, Matkaopas ei-minnekään on pitkälti nimensä veroinen. Sen esseissä Jokelin, ”joka ei ole kotoisin mistään”, vierailee ja asuu erilaisissa ”mitättömissä ja unohdetuissa paikoissa”, jos kohta tavanomaisemmissakin matkakohteissa. Tehtaat ja ABC-asemat ja muut vastaavat Jokelin nimeää ”ei-paikoiksi”, joista käytöstä poistuttuaan tulee jälleen paikkoja, ”harhailijalle, naakalle ja narkomaanille”.

Julkaisuvuonnaan 2012 Matkaopas ei-minnekään taisi olla ensimmäinen silloin nosteessa olleeseen ”urbaanin löytöretkeilyyn” paneutuva suomalainen sanataideteos. Viime vuoden lopulla julkaistiin varsinaisen alan pioneerin, helsinkiläisen kuvataiteilijan Jussi Kiven (s. 1959) komea Hämäräperäisiä tutkimusmatkoja, jossa seikkaillaan mm. Helsingin huoltotunneleissa ja hylätyissä kaivoksissa. Kivi tietenkin kirjoittaa urbaanin löytöretkeilyn sijaan tutkimusmatkailusta tai -retkeilystä, vaikka ainakin päällisin puolin kyse on samasta asiasta.

Hämäräperäisten tutkimusmatkojen kanssa toistuu sama kuin Särjetyn maan: Kirja on kaunis (Kiven tapauksessa toki melko karulla tavalla, sisältäähän se paljon valokuvia mainituilta tutkimusretkiltä), mutta paikoin perkeleellisen ahdistava. Helvettiäkö (sitäpä juuri?) meidän pitää mennä joka paikkaan kaivelemaan ja roskiamme levittelemään? Onko se sitten hienoa, kun puoli kylää sortuu syvyyksiin ja aidataan muka unohduksiin? Stuff of bad fiction, sanoisi amerikkalainen.

Sekä Kivi että Jokelin antavat kirjoissaan muutaman sivun verran tilaa Andrei Tarkovskin ”kulttimaineeseen nousseelle” elokuvalle Stalker (Neuvostoliitto 1979), jonka loputtoman kiehtovaa Vyöhykettä esittävät pääosin virolaiset hylätyt teollisuusmaisemat. Kivi nimeää myös erään tutkimusmatkakohteensa saastuneen maan ”poistamisesta” syntyneen väliaikaisen lammen ”Strugatskinjärveksi”, Stalkerin oman romaaninsa Huviretki tienpientareelle pohjalta käsikirjoittaneiden Arkadi ja Boris Strugatskin mukaan. Strugatskien romaani kuten Tarkovskin elokuva kuuluvat retkioppaiden aateliin, hän kirjoittaa.

**

Esseissään ”Jokivarren kulkuri” ja ”Takaisin Oripäähän” Jantso Jokelin kuvaa yritystään kävellä Turusta (tai oikeastaan vasta Liedosta) Aurajoen alkulähteelle. Jokelin ”rakastaa kävelemistä yli kaiken”, mutta suhtautuu kriittisesti kävelykirjallisuuteen (siinä missä turismiin ja travelleriajatteluunkin). Kävelykirjallisuutta on tietysti monenlaista (minkä Jokelinkin toteaa), uusimpana suomennettuna esimerkkinä ranskalaisen filosofin Frédéric Grosin Kävelyn filosofiaa, joka on kokonaisuutena hieman sekava, paikoin tylsä kokoelma erilaisia ajatuksia kävelystä ja kävelijöistä.

Gros viittaa kirjassaan lukuisiin filosofeihin ja kirjailijoihin, tärkeimpinä Friedrich Nietzsche, Arthur Rimbaud, Jean-Jacques Rousseau, Henry David Thoreau, Gérard de Nerval, Immanuel Kant ja Mohandas ”Mahatma” Gandhi, joille on kaikille omistettu omat lukunsa. Kirja on huomattavan paitsi mies-, myös Eurooppa-keskeinen, esim. buddhalaiseen kävelymeditaatioon ei perehdytä lainkaan. Tiibetiläisiä pyhiinvaeltajia sentään käsitellään muutaman sivun verran.

Heti alkuun Gros tekee selväksi, ettei käveleminen ole urheilua ja piikittelee siinä sivussa myös sauvakävelijöitä (joita on dementiahiihtäjiksikin tullut kutsuttua). Modernin fossiiliajan kävelijät hän näkee jatkumona: baudelairelaista flanööriä seuraavat ensin Louis Aragonin ja André Bretonin surrealistinen harhailu ja lopulta Guy Debordin situationistinen ajelehtiminen.

Gros moittii useaan otteeseen sisällä toisten kirjoista kirjoittamista, mikä nostattaa minussa välittömän vastareaktion. Ei niinkään siksi, että juuri sitähän teen nyt, vaan siksi, että kirjallisuus- ja populaarikulttuuriesseet ovat usein mitä parhainta luettavaa. Jos minun pitäisi valita Grosin ja Hurskaisen kirjojen väliltä, en epäröisi hetkeäkään. Silti usein mieluummin kävelen kuin luen tai kirjoitan.

**

Uuu-uuu-uuu-u-u-uu-u-u-u-uu-uu. (Bruce Springsteen Antti Hurskaisen litteroimana)

 

Ps. Särjetty maa nähdään pian myös teatterilavalla Juha Hurmeen dramatisoimana ja Ilmari Pursiaisen ohjaamana.

Frédéric Gros
Kävelyn filosofiaa.
Suom. Aki Räsänen
252 s. Basam Books 2015.

Antti Hurskainen
Tapan sut. Esseitä populaarikulttuurin vaikutusvallasta.
218 s. Savukeidas 2014.

J.K. Ihalainen (toim.)
Särjetty maa. Tarinoita etelästä ja pohjoisesta.
192 s. Sammakko 2015.

Jantso Jokelin
Matkaopas ei-minnekään. Esseitä.
206 s. Sammakko 2012.

Jussi Kivi
Hämäräperäisiä tutkimusmatkoja.
240 s. Into 2015.

Veli-Pekka Lehtola
Saamelaiskiista. Sortaako Suomi alkuperäiskansaansa?
307 s. Into 2015.

Kai Vaalio
Zombailut. Tummaa paahtoa.
320 s. Johnny Kniga 2015.

Kaikkein kiitollisin olen puista.

Vaikkeivät puut tietysti olisi edes olemassa ilman esimerkiksi sieniä. Mutta silti.

Puut puhuttelevat minua. Tai ei, puut eivät tarvitse puhetta, sanoja. Puut ovat. Ja antavat toisten olla, tai olla olematta. Vaikka oikeastaan puiden olemisellekaan ei ole sanoja, ainakaan minun tuntemissani kielissä.

Puut ovat minulle ehkä jotakin samaa kuin jumalat tai suojelusenkelit jollekulle toiselle. Tai ehkä eivät. Toiset ihmiset kun usein tuntuvat kaikessa tuttuudessaan vieraimmilta kaikista olioista, olijoista. Puut kaikessa vieraudessaan tutuimmilta. Puun latvuksen alle kävely on kuin kotiin tulisi. Kodimpaan kuin yksikään kodeista, taloista, asunnoista.

Puita minä rakastan. Sieniäkin tietysti, jopa ihmisiä. Vaikka ihmiset ovatkin tässä suhteessa kovin vaikeita. Kukapa puu kieltäisi toista itseään rakastamasta, itseään rakastamasta toista? Ainakaan minä en ole sellaista puuta tavannut, sellaisia ihmisiä tapaa jatkuvasti. Jonkinlaista itsesuojeluahan se tietysti vain on, todellisuudessa, jossa puut ovat raaka-ainetta ja ihmiset työvoimaa.

Onneksi kuitenkaan kaikkia puita ei ole vielä kaadettu.