Hubara, Hurskainen ja Hännikäinen

Minulla on kirjahyllyssäni kolme Timo Hännikäisen kirjoittamaa kirjaa ja ainakin yksi hänen suomentamansa. Enkä ole aikeissa luopua näistä. Hännikäinen on – tai on ainakin joskus ollut – kelpo esseisti, vaikkei ehkä aivan esim. Tommi Melenderin, Antti Nylénin tai Jaana Seppäsen veroinen. Olen tavannutkin Hännikäisen takavuosina muutaman kerran, mutten sen suuremmin häntä jututtanut. Hän oli myös ehtinyt perseillä netissä jo pitkään siinä vaiheessa kun viimein kyllästyin ja heivasin hänet Facebook-kavereistani. Nämä taustatietona suhteestani tähän ”kohukirjailijaan”. Mutta sitten itse asiaan.

Kesäkuun alussa Antti Hurskainen aiheutti pienimuotoisen somekohun, kun hänen alunperin Kritiikissä XVI ilmestynyt esseensä/kirja-arvionsa ”’En vittu valehtele'” julkaistiin Nuoren Voiman nettisivuilla. Esseessä Hurskainen käsittelee ja vertailee Hännikäisen Lihamyllyä (Kiuas 2017) ja Koko Hubaran Ruskeita Tyttöjä (Like 2017). Koin tarvetta osallistua keskusteluun (johtuen todennäköisesti intohimoisesta suhteestani esseeseen lajityyppinä ja kenties myös Hurskaiseen esseistinä), mutta halusin tietenkin ensin lukea käsitellyt teokset, vaan nykyaikaisen kirjastojärjestelmän hitauden ja kömpelyyden törmättyä omiin aikatauluihini en lopulta saanutkaan Lihamyllyä käsiini ja luovutin sen suhteen. Toki, jos edellisestä lukemastani Hännikäisestä eli Kunniasta (Savukeidas 2015) voidaan jotakin päätellä, en ole menettänyt mitään. (Hurskainen kirjoittaa: Kunniasta muistetaan ainoastaan yritykset estää teoksen julkaisu, ei sitä, kuinka puiseva pino esseitä tämä ”kohukirja” onkaan.)

Hubaran kirjan sen sijaan luin (tosin e-versiona) ja allekirjoitan osan Hurskaisen huomioista siitä, osaa en. Minuakin kauhistuttaa Hubaran luonnehdinta esseestä ”blogipostauksena, joka on painettu kirjaksi”. Hubaran anglismit vaivaavat minuakin. Mutta kirja on paljon parempi, sujuvampaa tekstiä, kuin Hurskaisen kritiikki antaa ymmärtää. Hubara ei kirjoita ylempänä mainitsemieni, arvostamieni esseistien tavoin, mutta hän kirjoittaa parhaimmillaan varsin hyvin, vaikka kirja onkin epätasainen laadultaan. Aivan varmasti löytyy paljon parempiakin verrokkeja Hubaran esseetyylille, mutta itselleni Ruskeita Tyttöjä lukiessa tuli spontaanisti mieleen pari vuotta Hubaraa (s. 1984) nuorempi (keskiluokkainen, valkoinen newyorkilainen) Lena Dunham. ([Dunhamin luomaa tv-sarjaa] Girlsiä pakkomielteisesti tiiraava, kalliolainen aamupuuroa ja macaronseja ahmiva kolmekymppinen ruskea tyttö, kirjoittaa Hubara itsestään.)

Ruskeat Tytöt on ehdottomasti tärkeä yhteiskunnallinen puheenvuoro, koska se tekee ”ruskeiden tyttöjen” kokemuksia Suomessa näkyviksi, meille kaikille, vaikka ehkä ennen kaikkea heille itselleen. Hurskaisen essee ei kiistä Ruskeiden Tyttöjen yhteiskunnallista arvoa, mutta sille olisi ollut kunniaksi korostaa sitä, kirjoittaa Silvia Hosseini näkökulmassaan Hurskaisen eseeseen Nuoren Voiman nettisivuilla ja on oikeassa. Silti yhdyn Hurskaisen ihmettelyyn Hubaran suunnattomasta tarpeesta löytää itsensä kaltaisia hahmoja kaunokirjallisuudesta. Hurskaisen (itseänikin hieman häiritsevä) näkökulma tässä on tietysti valkoisen cisheteromiesoletetun (Hurskainen muuten halveksuu myös tällaisten termien käyttöä, joka ei täysin ongelmatonta olekaan, mutta jolle usein – siis esim. Hubaran kirjassa – kuitenkin on paikkansa), joka ”lukee unohtaakseen oman olemassaolonsa”, mutta omani (toki myös valkoisen) ”sukupuolivähemmistöön kuuluvan” neuropoikkeavan, joka ei oikein osaa kuvitellakaan peilikuvaansa fiktiossa (vaikka jonkinlaista samastumispintaa toki on silti löydettävissä, moniaaltakin). Ylipäätään Hubaran itsestäänselvä tyttöys (ja sen myötä siis myös esim. naistenlehtien meikki- ja hiusvinkkien puutteesta angstaaminen) on minulle yhtä vierasta kuin oma synnynnäinen sukupuolikriittisyyteni (ilmeisesti) hänelle.

Hurskaisen essee ei ole saamistaan raivokkaista moitteista huolimatta huono, muttei se ole Hurskaisen esseeksi erityisen hyväkään. Oivaltavia lauseita ja pidempiäkin ajatuskulkuja, kyllä, mutta esteettisen ja yhteiskunnallisen pohdinnan suhde on jotenkin pielessä. Koska elämme tätä aikaa. (Se, että olen joistakin asioista lukijana kirjoittajan kanssa eri mieltä, ei sinänsä tekstiä huononna, mutta yhteiskunnallisen kontekstin jonkinasteinen puutteellisuus saattaa sen tehdä.)

Lihamyllystä en tosiaan voi sanoa mitään, kun en ole sitä lukenut, mutta Timo Hännikäisestä yhteiskunnallisena vaikuttajana voin. Yksi Hännikäisen (Hurskaisen mukaan) Lihamyllyssä haukkumista henkilöistä totesi minulle joskus noin vuosi sitten Hännikäisen olevan ”harmiton”. Huomio, jota muistaakseni tuolloin en suuremmin kyseenalaistanut, jäi kaihertamaan, sillä harmitonhan Hännikäinen nimenomaan ei ole. Hännikäinen on vaarallinen juuri siksi, että hän on kirjallisesti lahjakas ja akateemisesti sivistynyt, epäilemättä älykäskin, väsymätön taustavaikuttaja monien mielissä enimmäkseen umpityhmässä natsiskenessä. (Tietyt antifasistit ovat silti sortuneet ylilyönteihin häntä vastustaessaan, luulen, ja tähän Hurskainenkin tarttuu. Erityisen ikävää on, jos tällaisilla ylilyönneillä lisätään ”tavallisten ihmisten” sympatioita tällaisia kansankiihottajia kohtaan.) Kännisomeperseilynsä (joihin Hurskainen myös tarttuu) osittain tukevat kuvaa harmittomuudesta, mikä saattaa lisätä vaarallisuutta entisestään.

Mutta Hännikäisen vaarallisuus yhteiskunnallisena vaikuttajana ei tarkoita sitä, että hänen kirjallisista ansioistaan pitäisi täysin vaieta (etenkään Hurskaisen esseen kaltaisissa tapauksissa, joissa myös heikkoudet tuodaan selvästi esille) tai edes sitä, ettei hänen kirjojaan saisi rinnastaa toisiin, aika erilaisiinkin kirjoihin. Tai sitä, että hänen aiemmat teoksensa pitäisi polttaa roviolla tai vähintään piilottaa kirjahyllystään.

Mainokset

Anttein esseet

Julkaistu Elonkehässä 1/17. Julkkarit pe 21.4. Vihreässä talossa.

Ei liene montaakaan kirjailijaa – ainakaan Suomessa – joiden pää- tai jopa ainoa laji olisi essee. Antti Nylénillä ja Antti Hurskaisella näin kuitenkin on. Heillä on paitsi sama etunimi ja leipälaji, myös sama kustantaja ja sama asuinkaupunki. Molemmilta julkaistiin viime vuonna uusi esseekokoelma, Hurskaisen kaikkiaan kolmas Välinpitämättömyys ja Nylénin ”trilogian päätösosa” Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet. (Tuntemattomasta syystä ajatus esseekokoelmatrilogiasta huvittaa minua suuresti. Ehkä tämä on osoitus huumorintajuni alkeellisuudesta.)

Anttien teksteissä, tyyleissä ja kirjoittajaminissä on jotakin samaa, sitten ei olekaan, sitten taas on… Lukija on hämillään, koska tahtomattaankin asettuu etsimään yhteyksiä, joita väistämättä toisinaan myös löytyy. Kirjoja uudelleenlukiessani tätä ”arviota” varten ja niistä hajanaisia muistiinpanoja tehdessäni tuli useaan otteeseen mieleeni, erityisesti Nylénin kohdalla, Hurskaisen Kritiikki-lehdessä viime vuonna julkaistu essee ”Ärsyttävä nautittava Matti Mäkelä”, erityisesti tämä virke (joka viittaa siis Mäkelään, enkä itsekään tarkoita viitata sillä kumpaankaan Anttiin sinänsä): Kun esseisti teeskentelee, ettei hänessä ole haavoja, hän lakkaa olemasta esseistinen. (Hurskainen muuten kirjoittaa myös: Mitä ylevää on kiimassa, jonka vallassa aikanaan luin Vihan ja katkeruuden esseet? Eli vaikutteita on ties vaikka otettukin, tahallaan tai vahingossa.)

*

Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet tosiaan on muodoltaan suoraa jatkoa Vihan ja katkeruuden esseille (Savukeidas 2007) sekä Halun ja epäluulon esseille (Savukeidas 2010). Merkittävä osa teksteistä on jossakin muodossa julkaistu aiemmin jossakin muualla, vanhimmat jo ennen trilogian edellistä osaa. Tuttujen eläinoikeuksien, uskonnon, populäärimusiikin, elokuvan jne. lisäksi Nylén käsittelee usean esseen verran myös kuvataidetta, minkä voisi melkeinpä sanoa olevan virkistävää vaihtelua.

Jotkut ovat maininneet Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet trilogian parhaaksi ja saattavat olla oikeassa, mutta itse taidan pidättäytyä muodostamasta mielipidettä asiasta vielä muutaman vuoden. Kuten Nylén itse David Bowien viimeiseksi jääneestä albumista: Varmaan kahden vuoden päästä on ensimmäinen tilaisuus tarkastella Blackstaria lähemmin. Vaikka täysin varman mielipiteen muodostaminen mistään on toivottavasti mahdotonta, tarvitaan sen suhteellisenkin varmuuden saavuttamiseen yleensä aikaa ja etäisyyttä.

Tai väliä, eroa. Hurskainen tekee Välinpitämättömyyden nimiesseessä tiliä ajastaan lentokentän kirjakaupan myyjänä. Kirjakaupallahan on nykyään kovin vähän tekemistä kirjan tai varsinkaan kirjallisuuden kanssa, ja Hurskainen nimeääkin välinpitämättömyyden (engl. indifference) ”ketjukirjakauppojen johtavaksi arvoksi”. Käsitteen analyysi on ajatuksia herättävä. Välinpitämätön antaa asioiden langeta yhteen tai olla lankeamatta, sama se. Hän jättää eron tekemättä ja hylkii suhdetta.

*

Nylén ja Hurskainen olivat tammikuussa yhdessä puhumassa esseistä Radio Helsingissä. Haastattelusta jäi mieleen lähinnä se, että Nylén kuvasi olevansa nykyään ”itkevämpi” kuin nuorempana (sivuhuomio: Hurskainen on noin kolmetoista vuotta Nyléniä nuorempi, eli kolmikymppinen vasta, kun taas Nylén on nykyään jo tukevasti keski-ikäinen). KJUE:n ”Omaelämäkerrallis-temaattisissa alkusanoissa” Nylén kertoo ”työelämästään” (lainausmerkit hänen) ja toteaa tämän olevan tietenkin (käyttääksemme aikamme kieltä) itkemistä ja uhriutumista.

Mutta luulen, tai toivon ainakin, ettei Nylénin radiokommentti itkevyydestä ollut tuomitseva (toisin kuin tuon ”aikamme kielen”). Itse ainakin pidän itkevästä Nylénistä yhtä lailla kuin vihaisestakin. Omaa itkuisuuttani saatan hävetä, mutta se ei tahraa Nyléniä silmissäni. Nylén itse häpeää monia vanhoja kirjoituksiaan, mutta se ei vähennä niiden arvoa meille, jotka niitä rakastamme ja haluamme (vaikkemme välttämättä silti täysin kritiikittä).

*

Hurskainen on jo aiemmin kirjoittanut paljon teini- ja esiteini-iästään, itseensä (ympäristöstään puhumattakaan) ei-niin-kovin-armollisesti suhtautuen, ja jatkaa tätä Välinpitämättömyyden rippileiri-esseessä ”Jumalaton saari”. (Hurskainen jatkaa esseen gospel-teeman käsittelyä Imagessa 3/17 ja käy jopa tapaamassa Pekka Simojokea, ”gospelin Cheekiä”.) Hurskaisen kuvaus seurakuntanuoren elämästä ei ole kovin mairitteleva, muttei sitä kyllä ole moni muukaan kuulemani. Itsestäänselvien hierarkkisuuden ja klikkiytymisen lisäksi uskontoa ilman uskoa ja pidättäytymistä ilman pidättäytymistä. Isoskirjasen kavahtama ”kaupallinen seksikulttuuri” tarjoaa ystävällisemmän käsityksen mies- ja naisvartaloiden käyttömahdollisuuksista kuin iltaohjelmien vaivoin peitelty esileikki.

Seksi vilahtaa myös ”Välinpitämättömyydessä” (Fifty Shades of Grey). Nylén taas kirjoittaa siitä enemmänkin (tai ehkä enemmän sukupuolielimistä) tarttuessaan Gaspar Noén elokuvaan Love (Ranska/Belgia 2015), jossa penis on elokuvan toinen päähenkilö, mutta vulvaa ei kaikesta uskaliaisuudesta huolimatta näytetä. Esseen sivunmittaisessa loppuviitteessä Nylén pohtii: Ehkä pillu on tulossa muotiin? Sanokaa minun sanoneen.

Ehkä onkin. Liv Strömquistin Kielletty hedelmä (suom. Helena Kulmala, Sammakko 2016) ilmestyi Ruotsissa 2014. Sari Hakala ja Pia Leppänen lanseerasivat jo joskus 2010 tienoilla vaginavirkkauksen. Muitakin esimerkkejä epäilemättä on, ja lisää tullee.

*

Koska en jaksa ruveta repimään Nylénin Pekka Haavisto -esseetä ”Rakkauden talvi” kappaleiksi (kampanja olisi voinut olla itsestänikin ilahduttava, ellei ehdokas olisi ollut neonvihreydessään niin väärä), päätän ulkokirjalliseen loppukevennykseen (vaikken tiedäkään sen keveydestä, lopulta):

Näin Hurskaisen ensimmäisen kerran ”livenä” viime syksynä Helsingin Kirjamessuilla, jossa hän oli puhumassa esseestä lajivalintana (Hurskaiselta on tosiaan julkaistu kolme esseekokoelmaa – eikä muita kirjoja – Ozzyteksti, Savukeidas 2013, Tapan sut, Savukeidas 2014 ja Välinpitämättömyys). Esseistin kokema ikäsyrjintä (”pojittelu” yms.) nousi voimakkaasti esille ja jäi hieman yllättävästikin mietityttämään. Voisiko olla, tällaisena maailmanaikana kun kirjailijankin on oltava yhä enemmän ”esillä”, että lahjakkuuden ja menestyksen ja jäljellä olevien elinvuosien lisäksi Hurskaisen kaltainen olento nostattaisi kateutta myös eteerisellä ulkoisella viehätysvoimallaan, jollaista useimmilla meistä (sukupuoleen katsomatta) ei ole koskaan ollut?

Antti Hurskainen: Välinpitämättömyys. Esseitä. 176 s. Savukeidas 2016.

Antti Nylén: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet. Proosaa. 318 s. Savukeidas 2016.