Anttein esseet

Julkaistu Elonkehässä 1/17. Julkkarit pe 21.4. Vihreässä talossa.

Ei liene montaakaan kirjailijaa – ainakaan Suomessa – joiden pää- tai jopa ainoa laji olisi essee. Antti Nylénillä ja Antti Hurskaisella näin kuitenkin on. Heillä on paitsi sama etunimi ja leipälaji, myös sama kustantaja ja sama asuinkaupunki. Molemmilta julkaistiin viime vuonna uusi esseekokoelma, Hurskaisen kaikkiaan kolmas Välinpitämättömyys ja Nylénin ”trilogian päätösosa” Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet. (Tuntemattomasta syystä ajatus esseekokoelmatrilogiasta huvittaa minua suuresti. Ehkä tämä on osoitus huumorintajuni alkeellisuudesta.)

Anttien teksteissä, tyyleissä ja kirjoittajaminissä on jotakin samaa, sitten ei olekaan, sitten taas on… Lukija on hämillään, koska tahtomattaankin asettuu etsimään yhteyksiä, joita väistämättä toisinaan myös löytyy. Kirjoja uudelleenlukiessani tätä ”arviota” varten ja niistä hajanaisia muistiinpanoja tehdessäni tuli useaan otteeseen mieleeni, erityisesti Nylénin kohdalla, Hurskaisen Kritiikki-lehdessä viime vuonna julkaistu essee ”Ärsyttävä nautittava Matti Mäkelä”, erityisesti tämä virke (joka viittaa siis Mäkelään, enkä itsekään tarkoita viitata sillä kumpaankaan Anttiin sinänsä): Kun esseisti teeskentelee, ettei hänessä ole haavoja, hän lakkaa olemasta esseistinen. (Hurskainen muuten kirjoittaa myös: Mitä ylevää on kiimassa, jonka vallassa aikanaan luin Vihan ja katkeruuden esseet? Eli vaikutteita on ties vaikka otettukin, tahallaan tai vahingossa.)

*

Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet tosiaan on muodoltaan suoraa jatkoa Vihan ja katkeruuden esseille (Savukeidas 2007) sekä Halun ja epäluulon esseille (Savukeidas 2010). Merkittävä osa teksteistä on jossakin muodossa julkaistu aiemmin jossakin muualla, vanhimmat jo ennen trilogian edellistä osaa. Tuttujen eläinoikeuksien, uskonnon, populäärimusiikin, elokuvan jne. lisäksi Nylén käsittelee usean esseen verran myös kuvataidetta, minkä voisi melkeinpä sanoa olevan virkistävää vaihtelua.

Jotkut ovat maininneet Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet trilogian parhaaksi ja saattavat olla oikeassa, mutta itse taidan pidättäytyä muodostamasta mielipidettä asiasta vielä muutaman vuoden. Kuten Nylén itse David Bowien viimeiseksi jääneestä albumista: Varmaan kahden vuoden päästä on ensimmäinen tilaisuus tarkastella Blackstaria lähemmin. Vaikka täysin varman mielipiteen muodostaminen mistään on toivottavasti mahdotonta, tarvitaan sen suhteellisenkin varmuuden saavuttamiseen yleensä aikaa ja etäisyyttä.

Tai väliä, eroa. Hurskainen tekee Välinpitämättömyyden nimiesseessä tiliä ajastaan lentokentän kirjakaupan myyjänä. Kirjakaupallahan on nykyään kovin vähän tekemistä kirjan tai varsinkaan kirjallisuuden kanssa, ja Hurskainen nimeääkin välinpitämättömyyden (engl. indifference) ”ketjukirjakauppojen johtavaksi arvoksi”. Käsitteen analyysi on ajatuksia herättävä. Välinpitämätön antaa asioiden langeta yhteen tai olla lankeamatta, sama se. Hän jättää eron tekemättä ja hylkii suhdetta.

*

Nylén ja Hurskainen olivat tammikuussa yhdessä puhumassa esseistä Radio Helsingissä. Haastattelusta jäi mieleen lähinnä se, että Nylén kuvasi olevansa nykyään ”itkevämpi” kuin nuorempana (sivuhuomio: Hurskainen on noin kolmetoista vuotta Nyléniä nuorempi, eli kolmikymppinen vasta, kun taas Nylén on nykyään jo tukevasti keski-ikäinen). KJUE:n ”Omaelämäkerrallis-temaattisissa alkusanoissa” Nylén kertoo ”työelämästään” (lainausmerkit hänen) ja toteaa tämän olevan tietenkin (käyttääksemme aikamme kieltä) itkemistä ja uhriutumista.

Mutta luulen, tai toivon ainakin, ettei Nylénin radiokommentti itkevyydestä ollut tuomitseva (toisin kuin tuon ”aikamme kielen”). Itse ainakin pidän itkevästä Nylénistä yhtä lailla kuin vihaisestakin. Omaa itkuisuuttani saatan hävetä, mutta se ei tahraa Nyléniä silmissäni. Nylén itse häpeää monia vanhoja kirjoituksiaan, mutta se ei vähennä niiden arvoa meille, jotka niitä rakastamme ja haluamme (vaikkemme välttämättä silti täysin kritiikittä).

*

Hurskainen on jo aiemmin kirjoittanut paljon teini- ja esiteini-iästään, itseensä (ympäristöstään puhumattakaan) ei-niin-kovin-armollisesti suhtautuen, ja jatkaa tätä Välinpitämättömyyden rippileiri-esseessä ”Jumalaton saari”. (Hurskainen jatkaa esseen gospel-teeman käsittelyä Imagessa 3/17 ja käy jopa tapaamassa Pekka Simojokea, ”gospelin Cheekiä”.) Hurskaisen kuvaus seurakuntanuoren elämästä ei ole kovin mairitteleva, muttei sitä kyllä ole moni muukaan kuulemani. Itsestäänselvien hierarkkisuuden ja klikkiytymisen lisäksi uskontoa ilman uskoa ja pidättäytymistä ilman pidättäytymistä. Isoskirjasen kavahtama ”kaupallinen seksikulttuuri” tarjoaa ystävällisemmän käsityksen mies- ja naisvartaloiden käyttömahdollisuuksista kuin iltaohjelmien vaivoin peitelty esileikki.

Seksi vilahtaa myös ”Välinpitämättömyydessä” (Fifty Shades of Grey). Nylén taas kirjoittaa siitä enemmänkin (tai ehkä enemmän sukupuolielimistä) tarttuessaan Gaspar Noén elokuvaan Love (Ranska/Belgia 2015), jossa penis on elokuvan toinen päähenkilö, mutta vulvaa ei kaikesta uskaliaisuudesta huolimatta näytetä. Esseen sivunmittaisessa loppuviitteessä Nylén pohtii: Ehkä pillu on tulossa muotiin? Sanokaa minun sanoneen.

Ehkä onkin. Liv Strömquistin Kielletty hedelmä (suom. Helena Kulmala, Sammakko 2016) ilmestyi Ruotsissa 2014. Sari Hakala ja Pia Leppänen lanseerasivat jo joskus 2010 tienoilla vaginavirkkauksen. Muitakin esimerkkejä epäilemättä on, ja lisää tullee.

*

Koska en jaksa ruveta repimään Nylénin Pekka Haavisto -esseetä ”Rakkauden talvi” kappaleiksi (kampanja olisi voinut olla itsestänikin ilahduttava, ellei ehdokas olisi ollut neonvihreydessään niin väärä), päätän ulkokirjalliseen loppukevennykseen (vaikken tiedäkään sen keveydestä, lopulta):

Näin Hurskaisen ensimmäisen kerran ”livenä” viime syksynä Helsingin Kirjamessuilla, jossa hän oli puhumassa esseestä lajivalintana (Hurskaiselta on tosiaan julkaistu kolme esseekokoelmaa – eikä muita kirjoja – Ozzyteksti, Savukeidas 2013, Tapan sut, Savukeidas 2014 ja Välinpitämättömyys). Esseistin kokema ikäsyrjintä (”pojittelu” yms.) nousi voimakkaasti esille ja jäi hieman yllättävästikin mietityttämään. Voisiko olla, tällaisena maailmanaikana kun kirjailijankin on oltava yhä enemmän ”esillä”, että lahjakkuuden ja menestyksen ja jäljellä olevien elinvuosien lisäksi Hurskaisen kaltainen olento nostattaisi kateutta myös eteerisellä ulkoisella viehätysvoimallaan, jollaista useimmilla meistä (sukupuoleen katsomatta) ei ole koskaan ollut?

Antti Hurskainen: Välinpitämättömyys. Esseitä. 176 s. Savukeidas 2016.

Antti Nylén: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet. Proosaa. 318 s. Savukeidas 2016.

Nylén & Linkola

Embedded image permalink

Alkuun voisin latteasti todeta, että esitys oli lopulta enemmän kuin siltä oli osannut odottaakaan.

Jonkinlaisia odotuksiahan kai kuitenkin täytyi olla, kun alkutekstien kirjoittajat ja näytelmän nimihenkilöt ovat suuresti arvostamiani kirjailijoita ja lisäksi enemmän tai vähemmän etäisesti tuttuja yksityisihmisiä ja syväekologeja. Mitä nämä odotukset sitten olivat? En tiedä, eikä sillä varmaan ole mitään merkitystäkään.

Kristian Smedsin ja Janne Reinikaisen ohjaus näyttää Antti Nylénin jonkinlaisena rokkitähtenä – jota hän ehkä jollain tasolla esim kaltaiselleni ”tosifanille” onkin, ja Pentti Linkolan taas isähahmona – jota hän tavallaan meille nuorempien sukupolvien syväekologeille myös on. Silti asetelmassa on jotakin yllättävää, hämmentävää jopa.

Nylénin alkuperäisen puheen (joka on julkaistu Halun ja epäluulon esseissä otsikolla Pelastumisen mahdollisuudesta) aikoinaan hänen omasta suustaan kuulleena ei näytelmän aluksi voi välttyä kuulemasta kirjailijan fyysistä ääntä esityksen läpi, mutta Olavi Uusivirran vimmainen tulkinta tekee tästä pian lopun. Kitaran säestämää laulua, kovaa ja hiljaa, sekä huutoa, tanssia, kertakaikkista tilan haltuunottoa… Sanalla sanoen sitä vimmaa, joka välittyy Nylénin teksteistä, muttei niinkään kirjailijan olemuksesta.

Lopulta Linkolan täytyy ilmestyä rauhoittelemaan liki hysteeristä Nyléniä. Mutta kyllä Timo Tuominen saa Linkolankin hahmosta esiin suuria tunteita, jälleen niitä, jotka kyllä ehkä välittyvät hänen teksteistään, ainakin jonkinlaisina, mutta joita ei silti aina osaisi yhdistää tuohon hiljaisella äänellä puhuvaan, ystävälliseen, vanhenevaan metsiensuojelijaan.

Esitys on fyysisesti intensiivinen. Teatterisalina helsinkiläisessä Universumissa toimii pieni takahuone ja siellä istuimina osuvasti kirkonpenkit, joissa joutuu lähes likistyksiin vierustovereiden kanssa. Näytelmän alkupuolella Uusivirta ottaa jatkuvasti kontaktia yleisöön, tulee melkein liian lähelle. Tämän vuoksi on suuri helpotus, kun Linkolan osuus alkaa ja näyttämö rauhoittuu suurin piirtein paikoilleen, hämärtyen. Kokonaisuus toimii.

Entä ”sanoma”? Linkolan teksteistä näytelmään on poimittu Kirje Suomen henkeville naisille vuodelta 1987 (julkaistu kokoelmassa Johdatus 1990-luvun ajatteluun), joka ei kenties ole ekologiselta puoleltaan sieltä rankemmasta päästä tältä ajattelijalta, mutta jonka voi kuvitella kiehtoneen ohjaajaa juuri sen inhimillisen tunteikkuuden vuoksi.

Ei ihmisen tuhovimma silti jää käsittelemättä, kummankaan kirjailijan kohdalla. Yleisöä muistutetaan maamme alati rakentavista, maata mylläävistä, metsiä raiskaavista miehistä, ja silmiemme eteen loihditaan kuva Tyynen valtameren roskalautasta, joka on syntynyt tavallisten ihmisten tavallisen elämän sivutuotteena, kuten Nylén kirjoittaa ja näytelmässä sanoo.

Uskoisin, että esitys on saattanut herättää jonkin ajatuksen, kenties syyllisyyden piston tai voimattomuuden tunteen (vähemmän rakentavaa tämä viimeisin tosin) myös sellaisessa ihmisessä, joka ei ole pyöritellyt näitä asioita mielessään jatkuvasti jo vuosikausia (tai -kymmeniä). Kirjallisuudessa, teatterissa ja taiteessa ylipäätään lienee kuitenkin edelleen jotakin voimaa. Muistelisin lukeneeni lähiaikoina jostakin internetin ihmemaailmassa, että näyttelijä Uusivirta itse on ryhtynyt kasvissyöjäksi Nylénin esseiden innoittamana.

Nylén & Linkola -näytös, jonka kävimme katsomassa, oli viimeinen vain kahdeksasta laatuaan. On itse asiassa upeaa, että tänä huipputeknisenä aikanakaan kaikki elämykset eivät ole toistettavissa. Tosin ei teatteri koskaan ole toistoa samassa mielessä kuin esim. elokuva. Pitäisi varmaan käydä teatterissa useammin, kuten Linkolan taajamanaiset.

Parannus

Antti Nylén vertaa Elonkehän haastattelussa (4/2012) veganismia parannuksen tekemiseen. Parannus on tehtävä joka päivä uudestaan. Lihansyönnin Nylén näkee myös addiktiona, samoin kuin vaikkapa internetsurffailun. Addiktiosta on vaikea päästä irti. Se, mikä ihmisiä veganismissa kauhistuttaa ja herättää ihannointia, on se ei koskaan. Se nähdään mahdottomana.

Minä en ole vegaani, mutta olen ollut jonkinasteinen kasvissyöjä kaksikymmentä vuotta. En ole koskaan halunnut ryhtyä vegaaniksi, enkä usko sellaista jatkossakaan tapahtuvan. Uskottelen itselleni tarvitsevani munia ja maitotuotteita, ehkä jopa kalaa. Ja hunajakin on terveellistä. Ja eläinkuidut ja nahka mitä parhaimpia vaatetusmateriaaleja, kuin ”toinen iho”…

Silti luulen ymmärtäväni Nyléniä ja vegaaniystäviäni ja -tovereitani. Tunnen myös ällistynyttä kunnioitusta heitä kohtaan juuri siitä syystä, että he sanovat tuon pelätyn ei koskaan ja seisovat sen takana. Itselleni tuntuu lähes mahdottomalta sanoa ei koskaan edes sokerille, vehnälle ja prosessoiduille elintarvikkeille. Toki osa ongelmaa on se, että ”pikaruokaa” halutessaan tai kyläilemään mennessään näitä on todella vaikea välttää. Mutta sama koskee myös eläintuotteita.

Joku saattaisi kuvitella minulla olevan paljonkin itsekuria, mutta se ei ole totta. Minä en tiedä itsekurista mitään. En ole kasvissyöjä vain siksi, että pidättäytyisin eläinparkojen syömisestä heidän kärsimystensä tähden, vaan siksi, että lihan syöminen on aina ollut minulle aistillisesti vastenmielistä. En ole laiha siksi, että suhtautuisin syömiseen ja liikkumiseen jotenkin erityisen kurinalaisesti, vaan siksi, että ”kilot eivät tartu minuun”. En pidättäydy päihteistä mitenkään impulssieni vastaisesti, vaan minulla ei yksinkertaisesti ole mitään kiinnostusta käyttää niitä suuremmassa määrin. En pidä humaltumisesta.

En aio kääntyä vegaaniksi – saati kristityksi – mutta jonkinlainen kääntymys tässä varmaan olisi tarpeen. Niin noiden tuhoisien ”elintarvikkeiden” kuin myös esim. television viihdeohjelmien ja internetin ”huvikäytön” suhteen. Nylén saa tämänkin kuulostamaan hyvin yksinkertaiselta, lähestulkoon helpolta:

Luopuu siitä, mistä kärsii. Pitää huomata, mikä omassa elämässä on väärin, sitten taistella vastaan päättäväisesti. Todellakin! Näin minä taidan tehdä. Tosin ehkä myös huomata, mikä on oikein, ja vahvistaa sitä. Perisyntiin uskova kirjailija ei vain taida sittenkään päästää minua näin helpolla. Kalastamme meret tyhjiksi, hakkaamme sademetsät, kidutamme tuntevia olentoja. Se on väärin. Silti jatkamme sitä. Koska emme halua irtautua pahasta.

Itse en oikeastaan usko tällaiseen ”metafyysiseen pahaan”, mutta silti ylläoleva lainaus puhuttelee minua. Meidän – minun – tulee muistaa, huomata, mikä maailmassa on väärin ja mihin olemme tahtoen tai tahtomattamme enemmän tai vähemmän syyllisiä, sitten taistella vastaan päättäväisesti, vaikka kuinka tuntuisi siltä, että tämän taistelun voi vain hävitä.

Ja sitten, jollei toivottua tulosta saavuta (eli esim. pysty olemaan syömättä lihaa/sokeria/ranskalaisia), ei pidä heti luovuttaa, vaan voi yrittää seuraavana päivänä uudelleen. Jollei pysty olemaan ostamatta jotain maaemon ja köyhien ihmisten selkänahasta revittyä hilavitkutinta, voi yrittää seuraavalla kerralla uudelleen, ja yrittää kenties myös hyvittää tekonsa jotenkin. Jollei pysty kaatamaan rahan valtaa yksin päivässä, pitää jatkaa sinnikkäästi ja koota joukkovoimaa.

Enkä tiedä olisiko se niin paha jos antaisi itselleen luvan kerran viikossa tai kuukaudessa tai vuodessa syödä ihan vähän jotain ”kiellettyä”, tai tehdä pikkuisen jotain muuta, josta on periaatteessa luopunut. Kunhan se jää sitten siihen. Voi olla, että se olisikin todellinen testi itsekurille. Ehkä sittenkin olisi helpointa vain sanoa ei koskaan…

Tunnustuksia

Minun täytyy tehdä tunnustus: olen rakastunut Antti Nyléniin. En ihmisenä, vaan kirjailijana. Olen ollut siitä asti kun luin ensimmäisen kerran Vihan ja katkeruuden esseet. (Tästä lienee 3-3 1/2 vuotta.) On nautinnollista lukea (joskus myös kuunnella) miten joku kirjoittaa niin tyylikkäästi asioista, vaikkakin sellaisista joista kuitenkin suurehkosta osasta olen itse vähintään osittain eri mieltä tai sitten en juuri mitään mieltä ollenkaan.

Nylén kirjoittaa esseessään Merkintöjä ja kysymyksiä tuntemattomasta (lyhytproosa-antologiassa Miehen rakkaus) rakastavansa miehiä, ”joukkoa eläviä ja kuolleita miestaiteilijoita”, mutta haluavansa naisia, tai näiden ilmentämää naiseutta. Minä taas väitän, että Nylén – tai ehkä pikemminkin hänen taiteensa – herättää minussa rakkauden lisäksi nimenomaan halua. ”Sillä jos hyväksyy halun, on melko pian hyväksyttävä myös turhautuminen, joka on totuus halusta, halun ’sisältö’ ”, kirjoittaa Nylén. Ja minä haluan hänen kynästään nektarina valuvia lauseita, jollaisia en tule koskaan itse kirjoittamaan. Ja minä turhaudun, katkeruuteen saakka.

Mutta silti minä rakastan Antti Nyléniä kaikkine kummallisine oikkuineen (kuten kristinusko, keinokuidut, Pekka Haavisto). Enkä vieläkään osaa erottaa rakkautta ja halua toisistaan, siis sillä tavalla etteivätkö ne voisi esiintyä yhdessä. Voidaan tietysti väittää, ettei se, että haluan Nylénin täydellisiä lauseita ole samaa kuin ”seksuaalinen halu”, mutta miksi ei? Mikä sen fysiologisella tasolla sydämen ja kohdun tienoilla erottaa siitä jos haluan nuorta, huolellisesti meikattua Brian Molkoa (jonka haluaminen kenties todistaa oikeaksi Nylénin teorian siitä, miten halun kohteena kulttuurissamme on aina myyttinen ”naiseus”, jota [jotkut] nuoret naiset ilmentävät, ja toisinaan miehetkin. [”Katso transvestiittia.”])? Viimeksi mainittua halua tosin jälleen mutkistaa se, että minä toisaalta myös rakastan Molkon musiikkia.

Nylén väittää, ettei eroottista tai seksuaalista rakkautta ole olemassakaan, ja on varmaankin oikeassa. Halu esiintyy useimmiten ilman rakkautta ja rakkaus ilman halua. Mutta ne esiintyvät joskus myös yhdessä. Toisinaan ihmissuhteissa halu syttyy siellä missä rakkaus jo on, ja ilmeisesti myös toisin päin, sillä perustuuhan aikamme kyseenalaistamaton ”romanttisen rakkauden” ihanne juuri tähän. Ihanteellisessa tapauksessa ns. parisuhteessa kumppania rakastetaan, vaikka kaksi ei koskaan todella tule yhdeksi, niin kuin minä rakastan Antti Nyléniä, vaikkei hänen lauseistaan koskaan tule omiani. Tämä rakkauden ja halun, tai halun ja rakkauden, yhdistelmä on kai sitä mitä kutsutaan rakastumiseksi. Rakkaus tavallaan auttaa meidät halun ja sitä seuraavan turhautumisen ylitse. Siis rakkaus, joka ”tuo lohtua, joka on kirkkautta”, siinä missä ”halu sumentaa kaiken”.

Tämä rakkaudentunnustukseni saattaa olla tarpeellinen siksikin, että olen itse asiassa tavannut Antti Nylénin useita kertoja, mutten ole koskaan puhunut hänen kanssaan juuri mitään, mikä johtuu vain osittain luontaisesta sosiaalisesta kömpelyydestäni ja taipumuksestani hukata sanoja (ja ajatuksia). Melko suurelta osin syy puhumattomuuteeni on siinä, etten halua kuulostaa Hannah Greeniltä flirttailemassa Grady Trippille: ”It’s so beautiful, Grady. It’s so natural. It’s like all of your sentences always existed just waiting up there in style heaven for you to fetch them down.”*

Mutta en tiedä onko tämä kauhean paljon parempi tapa ”tulla kaapista” muutoin kuin siinä mielessä, että tekstistäni pitäisi kai välittyä, että bändäri-ilmiöstä ei ole kyse. Rakkaudessa ehkä olemme vahvoja, mutta halun sekoittuessa siihen (tai mihin vain?) tulemme ylen haavoittuvaisiksi, silloinkin kun kyse on ”vain” kirjallisuudesta ”oikeiden ihmisten” sijaan.

* Elokuvasta Wonder Boys (USA 2000), joka perustuu Michael Chabonin samannimiseen romaaniin.