Päiväkirjamerkintöjä 2

Päiväni koostuvat ihmisille soittelun välttelystä.

Ihminen se joutuu kaiken sisäisen tuskansa kohtaamaan, yksinäisyytensä ja ihmisahdistuksensa, alemmuuden- ja ylemmyydentunteensa, kaiken. Ja hyväksihän se on, lopulta.

Jokaisen murheet ovat hänelle itselleen maailman suurimmat, pystyi hän kuvittelemaan pahempaa tai ei.

Kaikki pelkäävät, jotakin.

Elämä on yllätyksellistä ja valintojemme seuraukset epävarmoja.

Takaiskuihinkin suhtautuu tyynesti, ellei tunne itseään nurkkaan ajetuksi, oli ajajana sitten itse tai joku muu.

Päästäkseen yksinäisyydestään ihmisen tarvitsee vain kuolla?

Elämä on hämmentävää ja kaunista. Tyyneys löytyy hetkissä. Rakkaus On.

Elä tanssien.

Mainokset

selviydyn selviytymästä päästyäni

ihmisistä ympärillä saa kuvan että he elävät, toteuttavat itseään, vuorovaikuttavat, karkeloivatkin
mietin voiko se olla totta

voiko elämä todella olla muuta kuin jatkuvaa äärirajoilla hoipertelemista, elämän syrjässä roikkumista
riippumatta velvollisuuksien tai virikkeiden määrästä
takertumista pienimpiinkin lohdun mahdollisuuksiin
jotka murenevat käsiin ja katoavat hiekkaan

toisen kokemusmaailmaan ei ole suoraa pääsyä
voi vain kuvitella

kuvitella ihmiset vuoriksi, laivoiksi, katumaastureiksi, kotiteattereiksi
havahtua herkällä hetkellä siihen kun heidät on jälleen riisuttu ihmisiksi

miettiä: tuollainenko minäkin olen