Taidetta isolla Teellä

Ao. teksti on Elonkehän piakkoin ilmestyvän Suuren Taidenumeron (3/15) pääkirjoitus. Julkkarit ke 16.9. Vihreässä Talossa.

Kulttuurilehden päätoimittaminen on palkitsevaa, mutta ainakin ns. kontrollifriikkiyteen taipuvaisille ihmisille myös haastavaa. Tämä korostuu entisestään, jos saa päähänsä koota lehtensä Suuren Taidenumeron. Taiteen ja taiteilijoiden parissa puuhailu kun on tavallistakin (tahdollisten olentojen vaikutuspiirissä toimimista) ennustamattomampaa, oli kyse sitten kuvataiteilijoista, teatteriohjaajista tai esseisteistä.

Ja siinä se lehdenteon viehätys juuri onkin: sitä tilaa jotakin, jonkinlaisella hataralla ajatuksella, eikä osaa kuvitellakaan, mitä loppujen lopuksi saa. Useimmiten yllättyy iloisesti.

Oma toimittajan ja kuvaajan ammattitaidon ja -maneerien puute on myös eduksi. Voi lähteä tekemään ”reportaasia” jonkinlaisella katsotaan-nyt-mitä-tästä-tarttuu -mentaliteetilla, tapahtumiin sopivaksi katsomallaan intensiteetillä mukaan heittäytyen.

Taidetta tai taiteita on hyvin vaikea tyhjentävästi määritellä ja lokeroida. Vaikka toki useimmilla meistä varmaankin on jonkinlainen mielipide siitä, mikä on ”oikeaa taidetta” ja mikä ei.

Taiteen ei kuulu tarkasti tietää, mitä se haluaa sanoa, väittää Antti Nylén vieraskynässään tässä lehdessä. Särjetty maa -kirjassa (jonka arvio ei valitettavasti mahtunut tähän lehteen, mutta myöhemmin…) taas Suohpanterror-ryhmän Jenni Laiti toteaa: Tämä ei ole poliittista taidetta, vaan taiteen muotoista politiikkaa, taiteellista aktivismia. Joku toinen, kuten vaikkapa Jari Tamminen tässä lehdessä, puhuisi ko. yhteydessä kulttuurihäirinnästä.

Isossa-Britanniassa, Weston-super-Maren pikkukaupungissa, on juuri ennen tämän kirjoittamista elokuun lopulla avattu Dismaland Bemusement Park (”Kolkkomaan hämypuisto”), jota myös voitaisiin varmasti sanoa kulttuurihäirinnäksi, mutta miksei ryhmätaidenäyttelyksikin, tai jopa (vinksahtaneeksi) huvipuistoksi. Tai ”kokonaistaideteokseksi”, mitä ikinä sillä sitten tarkoitetaankaan.

Tuo ”perhepuisto, joka ei sovi lapsille” on alkujaan katutaiteilijana tunnetun Banksyn projekti ja avoinna pääsymaksua vastaan reilun kuukauden ajan. Tietojen mukaan siellä voi nähdä mm. Tuhkimon kuolonkolarin paparazzeineen, kokeilla kauko-ohjatun, täyteenahdetun siirtolaisveneen kuljettamista ja lämmitellä paikallisen paronin, kirjailija Jeffrey Archerin kirjoista sytytetyllä nuotiolla. Lähes kuudenkymmenen vierailevan taiteilijan joukossa on myös suomalainen Jani Leinonen.

Tällaistakin taide siis voi olla.

Mitä tekemistä tällä kaikella sitten on syväekologian tai alati pahenevan luonnontuhon kanssa? Ainakin sekä syväekologian että taiteen pitäisi olla jotakin kaikki elämänalueet läpäisevää, samalla elämästä elämisenarvoista tekevää. Naurettavuuden uhallakin: rakkauden ilmentymä.

Niin Bron Taylor kuin Antti Nylén ja Keijo Lakkalakin kirjoittavat tässä lehdessä siitä, miten taiteelliset kokemukset luovat mahdollisuuksia uudenlaiseen (Taylorin sanoin) ”ekologiseen tietoisuuteen”.

Jos politiikka on ”yhteisten asioiden hoitoa”, on taide kenties ”minkä tahansa asian kommentointia”. Lehdenteko taas on näitä molempia, ja kaikissa näissä tulee ottaa syväekologiset seikat huomioon, vaikkei aina olekaan helppoa tietää, miten ne sitten käytännössä ilmenisivät.

Sellaistakin taide(kin) on, ennustamatonta kuin elämä.

Epämukavuusalueella

Allaoleva teksti on Elonkehä-lehden 1/2013 pääkirjoitus. Lehti ilmestyy viikolla 16 tai 17.

Suomessakin käytetään jo melko yleisesti käsitteitä ”mukavuusalue”  (engl. comfort zone, jonka voisi tietysti kääntää myös vaikkapa ”lohtuvyöhykkeeksi”) ja edellisen parina ”epämukavuusalue”.

Sanotaan, että on hyvä käydä välillä, ellei jopa säännöllisesti, tuolla epämukavuusalueella. Tämän voi sitten allekirjoittaa tai olla allekirjoittamatta, riippuen siitä mitä haluaa sanalla ymmärtää. Nimittäin jossain mielessähän synnynnäinen syväekologi on vallitsevassa suomalaisessa (= länsieurooppalaisessa) yhteiskunnassa koko ajan epämukavuusalueellaan. Eihän olo tällaisissa olosuhteissa voi ollakaan luonteva ja mukava, saati lohdullinen – ainakaan niin kauan kuin on tietoinen vallitsevasta järjestyksestä, eli toisin ilmaisten epäonnistuu asiaintilan unohtamisessa.

Mutta jos kuitenkin sivuutetaan ulkoisten olosuhteiden makrotason kertakaikkinen vääryys, ja keskitytään ihmisyksilön omaan pieneen elämänpiiriin, voitaneen mukavuusalueen rajojen ylittämistäkin katsella toisenlaisesta perspektiivistä.

Joku on epämukavuusalueellaan joutuessaan tai peräti etsiytyessään uudenlaisiin sosiaalisiin tilanteisiin, toinen kokeillessaan uutta harrastusta, kolmas ottaessaan vastaan aiemmista poikkeavan työtehtävän. Eli ehkä epämukavuusaluetta määrittää toisaalta vieraus ja uutuus, toisaalta itsensä ylittäminen?

Uudistuneessa Elonkehä-lehdessä lienee paljonkin tuttua ja vanhaa, mutta toivon mukaan tekijät eivät ole ainoita, joiden mukavuusalueen rajoja koetellaan, edes pikkuisen. Lehden koostaminen muiden kiireiden keskellä pienellä joukolla on ollut melko haasteellista, ja parantamisen varaa tuleviin numeroihin varmasti jää. Uskallan silti olla varsin tyytyväinen käsillä olevaan lehteen, ja tästä tietysti kuuluu erityiskiitos taittajallemme Hannele Alangolle, joka on uudistanut lehden visuaalisen ilmeen sen uuteen muotoon sopivaksi.

Kaikentyyppistä sisältöä emme tähän numeroon ehtineet saada, mutta osa artikkeleista on sitten sitäkin kovatasoisempia. Ehdotuksia toivottavista sisällöistä, juttutarjouksia ja muuta vuoropuhelua toivotaan tietysti edelleen.

Itselleni lehden toimittaminen, jota en ole koskaan ennen tehnyt, on ollut matka syvälle epämukavuusalueen tiheikköihin, mutta loppujen lopuksi hyvä sellainen.

Tämän itsensä ylittämisen vastapainoksi ihminen tarvitsee myös lepoa, lohtua, mukavuutta, jopa eräänlaista valhetta, sillä sivuuttamatta (ihmisten) maailman vääryyksiä ei edellämainittuja irtoa. Suosittelen vaikkapa samanmielisten seuraa, mahdollisimman ”puhtaita” luontokokemuksia, taide-elämyksiä, hyvää ruokaa ja arkista työtä – siis sellaista, jota ihmiset ovat kautta vuosituhanten tehneet elääkseen.

Hetken levähdettyään tuolla mukavuusalueella voikin sitten palata silmät ja korvat auki kylmään maailmaan, mutta ehkä muistaen, että muutakin on olemassa. Vaikka vain hetken lohduksi.