Runo pariutumisen vaikeudesta

Joku on onnellisesti naimisissa
Joku on onnettomasti naimisissa
Joku on aseksuaali
Joku on homoseksuaali
Joku etsii Sitä Täydellistä Oikeaa
Joku haluaa ”lentää kukasta kukkaan”
Joku haluaa ”lentää kukasta kukkaan” samalla kun etsii Sitä Täydellistä Oikeaa

Mainokset

Tyttökalenteri

Tässä eräänä päivänä nelijalkaisen ystäväni tutkiessa kirjeenvaihtoaan tulin katsoneeksi sisään jonkin sortin teollisuuslaitoksen ikkunasta ja näin sen seinällä ns. tyttökalenterin. Tämä sai minut pohtimaan sitä, että yleensä nämä tyttö- ja poikakalenterit, olivat sitten siveämpiä tai roisimpia, edustavat minun näkökulmastani lähinnä huonoa makua. Siksipä päätin koota tänne omani, kenties hieman erilaisista lähtökohdista.

Miss January – Brian Molko

Miss February – Katherine Moennig

Kuva pöllitty L-koodin fb-sivulta.

Kuva pöllitty L-koodin fb-sivulta.

Miss March – Olavi Uusivirta

Miss April – Kyle McLachlan

Kuva film.list.co.uk -sivustolta.

Kuva film.list.co.uk -sivustolta.

Miss May – Sebastian Bach

Miss June – Yazka Love

Kuva: Laura Oja 2011

Kuva: Laura Oja 2011

Miss July – Patti Smith

Miss August – Cillian Murphy

Kuva pöllitty yhdeltä Aamiainen Plutolla -fb-sivulta.

Kuva pöllitty yhdeltä Aamiainen Plutolla -fb-sivulta.

Miss September – Harold Perrineau

Miss October – Michael Monroe

Miss November – Robert Smith

Miss December – Iggy Pop

Kuva: Mikael Jansson

Kuva: Mikael Jansson

(Pahoitteluni rokkitähtipainotteisuudesta.)

Provosoiva kirjoitus transsukupuolisuudesta

Elämme maailmassa, tai yhteiskunnassa, tai asenneilmastossa, mitä ilmausta nyt halutaankin käyttää, jossa meille opetetaan, että meidän on saatava, otettava kaikki mitä haluamme, ja samalla somasti unohdetaan kaiken halun pakeneva luonne.

En minä sitä sano, etteikö ihminen saisi tavoitella mitään haluamaansa tai kaipaamaansa, mutta kohtuus kaikessa. Sillä kuten huomaamme, aina kun saamme juuri sen yhden asian joka meiltä vielä puuttui ollaksemme onnellisia, jostakin – yleensä jonkin pohjattoman markkinakoneiston syövereistä – ilmestyy uusi asia jonka ehdottomasti haluamme. Ja näinhän täytyy ollakin, sillä ihminen, joka ei kertakaikkiaan halua mitään, on todennäköisimmin kuollut.

Tämä sitten yhdistettynä jähmeään, ahtaaseen, lokeroivaan identiteettipolitiikkaan… Mistä aloittaisin? On totta, että ihmisellä(kin) on aina jonkinlainen biologinen sukupuoli. Mutta sanaan sukupuoli liittyvästä kaksijakoisuudesta huolimatta sukupuolia on ne löyhimminkin määriteltäessä vähintään kolme, olkoonkin, että tässä tapauksessa tuo kolmas on sitten tavallaan yhdistelmä näistä kahdesta muusta, joihin suurin osa ihmisistä näyttää lukeutuvan. Siltikin lienisi parasta puhua sukupuolten kirjosta tai jatkumosta, janasta, jolla sijoitumme eri kohtiin, toiset lähemmäs ääripäitä ja toiset keskustaa.

Sukupuoli-identiteetti taas, niin… Sikäli kuin meillä ”identiteetti” ylipäätään on, täytynee sukupuolen jollain lailla olla osa sitä, sillä onhan meillä aina vähintään jonkinlainen löyhä käsitys siitä, mitä sukupuolta oletettavasti ”edustamme”. Ja yleensä sukupuoli-identiteettiimme kuuluu kaikenlaisia hullunkurisia yleistyksiä ja ulkoisia ”vaatimuksia”. Itse olen yrittänyt pitää itseni vapaana näistä, mutta en ole ollenkaan varma, olenko onnistunut tässä täysin. Oli miten oli, voin uteliaille ilmoittaa olevani (”luonnollisen” hedelmöitymisen kautta) lisääntynyt naaras. Tämä on tarkin ja havainnollisin sukupuolimääritelmä, jonka tietojeni ja kokemusteni perusteella pystyn itsestäni antamaan.

Tosin tässä vallitsevassa sukupuoliteatterin maailmassa voisi käyttää myös ilmauksia ”sukupuolineutraali”, ”androgyyni”, ”queer”, ”poikatyttö” jne., jos haluaisi keskittyä enemmän korvien kuin jalkojen väliin, ja täten osallistua tähän teatteriin, vaikka ehkä vähän virallisen roolituksen ulkopuolella, tai reunamilla.

…Ehkä tämä voisi olla nyt se kohta, jossa pääsemme käsiksi itse otsikon aiheeseen. Ja minun on tietenkin edes jonkinlaisen poliittisen korrektiuden nimissä heti ilmoitettava, ettei minulla ole mitään ketään yksittäistä transsukupuoliseksi itsensä kokevaa ihmistä vastaan, ja hyväksyn myös heidän päätöksensä siitä, mitä sukupuolellaan tai sukupuolelleen haluavat tehdä. Olen silti aina ihmetellyt ilmiötä.

Toki olen itsekin joskus lapsena tavallaan halunnut olla poika. Toki esim. elokuvia katsellessani kaikkein yleisimmin samastun ns. homomiehiin. Toki ymmärrän, että omaa sopeutumistani biologiseen sukupuoleeni on edesauttanut se sattuman oikku, etten ole ”rehevä”, ”naisellinen nainen”. Mutta silti. Omasta pienestä päästäni katsoen näen transsukupuolisuuden ilmiönä (erotuksena yksittäisen ihmisen henkilökohtaisesta kokemuksesta) yhteiskunnassa vallitsevan jyrkän kaksijakoisen sukupuolikäsityksen tuotteena.

Ns. sukupuolenkorjausprosessiin lähtiessään henkilön tulee käsittääkseni ennen sukuelinkirurgiaa, mutta hormonihoitojen aikana ”elää naisen/miehen roolissa” – niin kuin tietysti tehdäänkin, mutta sanavalinta kertoo minusta paljon siitä, mistä on kyse, eli aiemmin mainitsemastani sukupuoliteatterista.

Minä en tietenkään voi tietää miltä tuntuu ”koko ikänsä” kokea elävänsä ”väärässä ruumiissa”, mutta maalaisjärkeni sanoo, että ainakin useimmat ihmiset pystyvät ainakin auttavasti hyväksymään itsensä kehoineen päivineen, erityisesti jos heitä siihen kannustetaan esim. perheen ja yhteiskunnan taholta. (Mitä ei tietenkään nykyään tapahdu, sillä kaiken muun lokeroinnin lisäksi jokaiselle luonteenpiirteelle, jota ei esiinny vähintään puolella väestöstä, on keksitty jokin diagnoosinimike.)

En kiistä sitä henkilökohtaista tragediaa, joka kokemus transsukupuolisuudesta kokijalleen oletettavasti on, mutta en vain kertakaikkiaan usko, että asian markkinoiminen kirurgisesti ja hormonaalisesti hoidettavana sairautena on oikea tapa vaikuttaa sen taustalla piileviin voimakkaan lokeroiviin yhteiskunnallisiin asenteisiin. Itse asiassa ensimmäinen vain vahvistaa jälkimmäisiä, mikä onkin mielestäni ongelman ydin.

Kirjoitin aluksi, että meidän on saatava, otettava kaikki. Voidaan myös sanoa, että ihminen vaatii itselleen vapautta luonnon rajoituksista, mutta asettaa samalla itselleen kaikenlaisia keinotekoisia rajoituksia – ja toki myös muille lajeille, ajaen niitä pahimmillaan (kiihtyvällä vauhdilla) sukupuuttoon asti.

Suurin kahleemme on tietysti oma kehomme, jonka luontaiset rajoitukset ovat suuri loukkaus itsemääräämisoikeudellemme. Sukupuolenkorjausleikkaus on ehkä äärimmäisimpiä keinojamme vapautua kehomme rajoituksista, mutta valitettavasti on valtava määrä äärimmäisen paljon älyttömämpiä keinoja, jotka ehkä vielä voimakkaammin palautuvat noihin itse itsellemme asettamiimme rajoituksiin esimerkiksi ahtaissa sukupuolilokeroissamme. Silikonirinnat, -huulet, -takamukset nyt esimerkiksi.

Mutta palatakseni varsinaiseen asiaani, minusta näyttää siltä, että transsukupuolisuudessakin on, ainakin yleisellä tasolla ilmiönä, osittain kyse siitä, ettei täyttymätöntä halua (vaikkei muunlaista luultavasti oikeasti olekaan) ymmärretä tai siedetä. Minun on saatava olla mitä en voi olla koska haluan olla sitä. Tosin edelleenhän tässä joudutaan sitten luopumaan siitä toisesta, siitä, mitä ollaan ennen oltu, mitä ei olla haluttu olla. Mikä johtaakin sitten joidenkuiden kohdalla katumukseen ja haluun palata entiseen.

Meidän tulisi siis hyväksyä paitsi sukupuolen liukuvuus, kirjavuus, määrittelemättömyys, myös halun irtonaisuus, pakenevuus, täyttymättömyys. Lapsillemme onneksi sentään vielä ainakin joissain asioissa yritämme opettaa ettei kaikkea voi saada. Mutta minusta näihin asioihin ei tarvitse kuulua sen, jos poika haluaa käyttää mekkoa tai tyttö ei. En ymmärrä miten ihmisen biologia määrittelisi sen mitä hän saa pukea päälleen muutoin kuin sikäli, että vaatteet suunnilleen mahtuvat. Tässä ihmisten maailmassa tosin on muutenkin paljon asioita joita en ymmärrä.

Ehkä olen haihattelija, utopisti, kun haluan kuvitella, että ns. sukupuolenkorjauksetkin (lukemattomien muiden erilaisiin tiloihin määrättyjen ”hoitojen” ohella) voitaisiin tehdä aikaa myöten tarpeettomiksi oikeanlaisella yhteiskunnallisella ilmapiirillä ja tuella. Ei niin, etteikö olisi olemassa ihmisiä, jotka luultavasti tuntevat olonsa jossain määrin vaikeaksi tai epämukavaksi missä tahansa olosuhteissa (saatan itsekin lukeutua heihin), vaan haen tässä nyt sitä, ettei ihmisille aiheutettaisi ylimääräisiä kärsimyksiä tunkemalla heitä lokeroihin, joihin he eivät sovi (tai pakottamalla valitsemaan esim. kahdesta lokerosta).

Ei meidän tarvitse lokeroida kaikkea. Meidän ei myöskään oikeasti tarvitse saada, ottaa kaikkea haluamaamme. Eikä meidän tarvitse jatkuvasti tuntea itseämme onnellisiksi, varsinkaan kun elämme aikoja, joina onnellisuuden aiheet ovat kovin vähissä. Ei meidän tarvitse kuin hyväksyä itsemme, toisemme ja todellisuus jossa elämme, sekä pyrkiä elämään mahdollisimman vähän vahinkoa tuottaen. Voi jopa olla, että parhaassa tapauksessa meistä saattaa olla jotain hyötyäkin, siihen varmaan kannattaa ainakin pyrkiä.

Ja vielä lainaus Morrisseylta: Tunnen vetoa vain niihin asioihin, jotka eivät koskaan voi olla osa minua tai minun omiani. Olisi popurani loppu, jos saavuttaisin täydellisen tasapainon.

Tunnustuksia

Minun täytyy tehdä tunnustus: olen rakastunut Antti Nyléniin. En ihmisenä, vaan kirjailijana. Olen ollut siitä asti kun luin ensimmäisen kerran Vihan ja katkeruuden esseet. (Tästä lienee 3-3 1/2 vuotta.) On nautinnollista lukea (joskus myös kuunnella) miten joku kirjoittaa niin tyylikkäästi asioista, vaikkakin sellaisista joista kuitenkin suurehkosta osasta olen itse vähintään osittain eri mieltä tai sitten en juuri mitään mieltä ollenkaan.

Nylén kirjoittaa esseessään Merkintöjä ja kysymyksiä tuntemattomasta (lyhytproosa-antologiassa Miehen rakkaus) rakastavansa miehiä, ”joukkoa eläviä ja kuolleita miestaiteilijoita”, mutta haluavansa naisia, tai näiden ilmentämää naiseutta. Minä taas väitän, että Nylén – tai ehkä pikemminkin hänen taiteensa – herättää minussa rakkauden lisäksi nimenomaan halua. ”Sillä jos hyväksyy halun, on melko pian hyväksyttävä myös turhautuminen, joka on totuus halusta, halun ’sisältö’ ”, kirjoittaa Nylén. Ja minä haluan hänen kynästään nektarina valuvia lauseita, jollaisia en tule koskaan itse kirjoittamaan. Ja minä turhaudun, katkeruuteen saakka.

Mutta silti minä rakastan Antti Nyléniä kaikkine kummallisine oikkuineen (kuten kristinusko, keinokuidut, Pekka Haavisto). Enkä vieläkään osaa erottaa rakkautta ja halua toisistaan, siis sillä tavalla etteivätkö ne voisi esiintyä yhdessä. Voidaan tietysti väittää, ettei se, että haluan Nylénin täydellisiä lauseita ole samaa kuin ”seksuaalinen halu”, mutta miksi ei? Mikä sen fysiologisella tasolla sydämen ja kohdun tienoilla erottaa siitä jos haluan nuorta, huolellisesti meikattua Brian Molkoa (jonka haluaminen kenties todistaa oikeaksi Nylénin teorian siitä, miten halun kohteena kulttuurissamme on aina myyttinen ”naiseus”, jota [jotkut] nuoret naiset ilmentävät, ja toisinaan miehetkin. [”Katso transvestiittia.”])? Viimeksi mainittua halua tosin jälleen mutkistaa se, että minä toisaalta myös rakastan Molkon musiikkia.

Nylén väittää, ettei eroottista tai seksuaalista rakkautta ole olemassakaan, ja on varmaankin oikeassa. Halu esiintyy useimmiten ilman rakkautta ja rakkaus ilman halua. Mutta ne esiintyvät joskus myös yhdessä. Toisinaan ihmissuhteissa halu syttyy siellä missä rakkaus jo on, ja ilmeisesti myös toisin päin, sillä perustuuhan aikamme kyseenalaistamaton ”romanttisen rakkauden” ihanne juuri tähän. Ihanteellisessa tapauksessa ns. parisuhteessa kumppania rakastetaan, vaikka kaksi ei koskaan todella tule yhdeksi, niin kuin minä rakastan Antti Nyléniä, vaikkei hänen lauseistaan koskaan tule omiani. Tämä rakkauden ja halun, tai halun ja rakkauden, yhdistelmä on kai sitä mitä kutsutaan rakastumiseksi. Rakkaus tavallaan auttaa meidät halun ja sitä seuraavan turhautumisen ylitse. Siis rakkaus, joka ”tuo lohtua, joka on kirkkautta”, siinä missä ”halu sumentaa kaiken”.

Tämä rakkaudentunnustukseni saattaa olla tarpeellinen siksikin, että olen itse asiassa tavannut Antti Nylénin useita kertoja, mutten ole koskaan puhunut hänen kanssaan juuri mitään, mikä johtuu vain osittain luontaisesta sosiaalisesta kömpelyydestäni ja taipumuksestani hukata sanoja (ja ajatuksia). Melko suurelta osin syy puhumattomuuteeni on siinä, etten halua kuulostaa Hannah Greeniltä flirttailemassa Grady Trippille: ”It’s so beautiful, Grady. It’s so natural. It’s like all of your sentences always existed just waiting up there in style heaven for you to fetch them down.”*

Mutta en tiedä onko tämä kauhean paljon parempi tapa ”tulla kaapista” muutoin kuin siinä mielessä, että tekstistäni pitäisi kai välittyä, että bändäri-ilmiöstä ei ole kyse. Rakkaudessa ehkä olemme vahvoja, mutta halun sekoittuessa siihen (tai mihin vain?) tulemme ylen haavoittuvaisiksi, silloinkin kun kyse on ”vain” kirjallisuudesta ”oikeiden ihmisten” sijaan.

* Elokuvasta Wonder Boys (USA 2000), joka perustuu Michael Chabonin samannimiseen romaaniin.