Rakkaudesta ja ”rakastumisesta”

Luulenpa, että olen aikaisemmin elämässäni käsittänyt ”rakastumisen” käsitteen jotenkin väärin. Olen siis ajatellut sillä olevan paljonkin tekemistä ”rakkauden” kanssa, mutta ilmeisesti olen ollut väärässä. Ilmeisesti ”rakastuminen” on sittenkin vain jonkinlaista hullaantumista, lyhytaikaista jatkuvassa endorfiinipöllyssä olemista, aivokemialla voimistettua kiimaa.

Sen uskoisin tietäväni, mitä rakkaus on. Kiintymystä, henkistä lämpöä, ehdotonta hyväksymistä ja asioiden sillään näkemistä, mutta myös jotain enemmän – jonkinlaista yhteyttä tai ykseyttä, ja lopulta jotain, jota ei voi koskaan tyhjentävästi selittää.

Rakkaus On.

Tästä huolimatta luulisin, että oppiessaan tuntemaan ”rakkauden kohdetta” paremmin ihminen myös rakastaa syvemmin. Siis siinä mielessä, että moninaiset yksityiskohdat paljastettuinakin rakkaus yhä ja yhtä lailla on.

Joskus tämän rakkauden ympärillä saattaa kierrellä halu, ehkä jopa yhdistettynä innostukseen, ja tämä lienee se ilmiö, jota itse hölmöyksissäni olen pitänyt rakastumisena. Nyt kuitenkin olen joutunut vastakkain sen asian kanssa, etten ehkä sittenkään ole koskaan ollut ”rakastunut”, edes Lontooseen tai Vihan ja katkeruuden esseisiin, saati keneenkään ihmiseen.

Asiaa sisältä käsin tuntemattakin rohkenen silti väittää, ettei ”rakastumisella”, tällä epämääräisellä ja epäilyttävällä hullaantumisella, sinänsä ole yhtään mitään tekemistä rakkauden kanssa. Sitä saattaa silti seurata myös rakkaus, sillä havaintojeni perusteella ihmiset tällaisessa hulluudenpuuskassa viettävät niin käsittämättömiä aikoja toistensa seurassa, että vähintäänkin jonkinasteinen kiintyminen toiseen on lähes väistämätöntä.

Itselleni kirjailijana kovin rakas Pepi Reinikainen on käsitellyt vähälukuisissa romaaneissaan erityisesti rakkautta, rakastumista ja miesten ja naisten välisiä suhteita. Kirjoissa on herkullisen surrealistis-omaelämäkerrallisen otteen lisäksi näppäriä oivalluksia näistä (ja vähän muistakin) aiheista, kenties hetkittäin lähes elämäntapaoppailta kuulostaen.

Rakastajan kasvojen (1997) voimallista rakastumiskuvausta olen aiemmin pitänyt kaunokirjallisena liioitteluna ja tehokeinona, mutta nyttemmin olen alkanut pohtia, että ehkä jotkut ihmiset sitten todella kokevat jotain melkein tuollaista. Mikä on toisaalta jokseenkin pelottavaa, mutta jos nyt jotain positiivista tästäkin haettaisiin, niin onhan usein hyväksi tavallaan ylittää rajojaan, heittäytyä (vaikka sitten rotkoon) ja antautua (rakkaudelle, intohimoilleen [kuten esim. kirjoittaminen tai maalaaminen, tai lintujen rengastus] tai kuten tässä tapauksessa, ”rakastumiselle”).

Tai toisin sanoin, edellämainittua romaania lainaten: Voimakas kokemus muuttaa ihmisen rajoja.

Siltikään en osaa olla pahoillani siitä, että olen niitä ihmisiä joilla ei ole taipumusta tällaiseen, tai toisaalta vaikkapa psykoottisuuteen, maanisuuteen, addiktioihin. Ei kaikkien tarvitse missään vaiheessa elämäänsä mennä sijoiltaan onnesta. Tarvitaan myös ihmisiä joilla on jalat syvällä maassa (vaikka pää ehkä silti pilvissä). ”Pelkkä” rakkaus riittää.

Rakkaus on elämän, olemassaolon perustaso. Sitä ei saada tai anneta. Sitä ei voi mitata, lisätä tai vähentää. Se vallitsee. Se on katoamaton. Se on hengen valtakunta, jossa uskotaan totuudessa siihenkin, jota ei vielä kyetä näkemään. Näin saarnaa Kardinaali-niminen lintu Reinikaisen erinomaisessa esikoisteoksessa Hullu, ihana lintu – Metsäkyyhky (1988). Tähän ei liiemmin ole lisättävää. Tosin hengellisyyttä voisin itse jättää vähemmälle, mutta eiköhän kyse tässäkin ole toisaalta vain makuasioista ja toisaalta ilmaisutapojen eroista.

Parhaita hetkiä elämässä ovat ne, joina oivaltaa ja kokee oikeasti ja aidosti rakastavansa kaikkea. Toki ne ovat tosiaan vain hetkiä, sillä ihminen on ihminen ja häntä ympäröivä todellisuus varsinkin nykyaikana raadollinen. Mutta kuitenkin. Ja sitten tuntuu oikeastaan loukkaavalta, kun jotkut ihmiset puhuvat rakkaudesta vain jonain seksuaalisväritteisenä juttuna, ilmeisesti juuri tähän hullaantumiseen liittyen, ikään kuin he eivät itse rakastaisi edes ystäviään, lähisukulaisiaan, lemmikkejään. Saati kirjallisuutta, luontoa, kaikkea.

Minusta elämä ilman kokemuksia – mieluimmin lähes jatkuvaa kokemusta – rakkaudesta on hyvin surullinen ajatus, silti vaikkei rakastaminenkaan – tai rakkaudessa eläminen, rakkaudellinen oleminen – yleensä mitään helppoa ole. Reinikaisen sanoin: Rakkaus on ihmisen peruskärsimys.  (…)  Maailma on rakkautta vailla ja se kärsii, koska rakkauden puute on vieläkin suurempi kärsimys kuin rakkaus.  (…)  Kärsimys ilman rakkautta on olemassaoloa ilman elämää. Se on häkkilinnun kohtalo.

Mutta näinpä minussa herää epäilys, että jonkun mielestä elämä ilman ”rakastumisen” kokemuksia on yhtä lailla surullista, ja tämä saa minut pohtimaan sitä, että ehkä on myös ihmisiä, jotka eivät onnistu – tai ehkä pyrikään – pääsemään sisälle kokemukseen rakkaudesta, mutta ovat silti vallan tyytyväisiä elämäänsä/itseensä. Tämä se vasta surullista onkin, ja pelottavaa, eikä minulla ole vastausta siihen onko tällaisia ihmisiä todella. En ehkä haluakaan tietää.

Teen tämän nyt selväksi. Rakastan teitä kaikkia. Piste.

(Ismo Alanko)

Mainokset