Kaikkein kiitollisin olen puista.

Vaikkeivät puut tietysti olisi edes olemassa ilman esimerkiksi sieniä. Mutta silti.

Puut puhuttelevat minua. Tai ei, puut eivät tarvitse puhetta, sanoja. Puut ovat. Ja antavat toisten olla, tai olla olematta. Vaikka oikeastaan puiden olemisellekaan ei ole sanoja, ainakaan minun tuntemissani kielissä.

Puut ovat minulle ehkä jotakin samaa kuin jumalat tai suojelusenkelit jollekulle toiselle. Tai ehkä eivät. Toiset ihmiset kun usein tuntuvat kaikessa tuttuudessaan vieraimmilta kaikista olioista, olijoista. Puut kaikessa vieraudessaan tutuimmilta. Puun latvuksen alle kävely on kuin kotiin tulisi. Kodimpaan kuin yksikään kodeista, taloista, asunnoista.

Puita minä rakastan. Sieniäkin tietysti, jopa ihmisiä. Vaikka ihmiset ovatkin tässä suhteessa kovin vaikeita. Kukapa puu kieltäisi toista itseään rakastamasta, itseään rakastamasta toista? Ainakaan minä en ole sellaista puuta tavannut, sellaisia ihmisiä tapaa jatkuvasti. Jonkinlaista itsesuojeluahan se tietysti vain on, todellisuudessa, jossa puut ovat raaka-ainetta ja ihmiset työvoimaa.

Onneksi kuitenkaan kaikkia puita ei ole vielä kaadettu.

selviydyn selviytymästä päästyäni

ihmisistä ympärillä saa kuvan että he elävät, toteuttavat itseään, vuorovaikuttavat, karkeloivatkin
mietin voiko se olla totta

voiko elämä todella olla muuta kuin jatkuvaa äärirajoilla hoipertelemista, elämän syrjässä roikkumista
riippumatta velvollisuuksien tai virikkeiden määrästä
takertumista pienimpiinkin lohdun mahdollisuuksiin
jotka murenevat käsiin ja katoavat hiekkaan

toisen kokemusmaailmaan ei ole suoraa pääsyä
voi vain kuvitella

kuvitella ihmiset vuoriksi, laivoiksi, katumaastureiksi, kotiteattereiksi
havahtua herkällä hetkellä siihen kun heidät on jälleen riisuttu ihmisiksi

miettiä: tuollainenko minäkin olen