Sosiaalisesta väsymisestä

Ns. tavallisen tallaajan, tai toisin ilmaisten neurotyypillisen ekstrovertin, no joka tapauksessa tuollaisen keskimääräisen, ”normaalin” ihmisen, lienee lähes mahdotonta kunnolla ymmärtää ilmiötä, jota paremman ilmauksen puutteessa kutsun sosiaaliseksi väsymiseksi.

Vaikka varmaanhan jokainen ihminen jossain tilanteessa väsyy olemaan seurassa ja alkaa kaivata yksinoloa, tai ainakin esim. vain oman perheen tai lähimmän ystävän tms. seuraa, mutta se ei liene kovinkaan lähellä sitä mitä jotkut meistä, tämä pienehkö vähemmistö, kokee, kukin tavallaan.

On oikeastaan todella vaikeaa päästä sisälle siihen mikä sosiaalisissa tilanteissa on niin väsyttävää, mutta tämä taas johtunee siitä, että vaikuttavia tekijöitä on niin paljon. Ja tietysti osa väsyttävyydestä on juuri tässä: ”liian monta liikkuvaa osaa”, näet. Edellinen pätee oletettavasti erityisesti autismin kirjon henkilöiden kohdalla, joita tietenkään kaikki introvertit, ujot ja sen semmoiset eivät ole. Osa tietysti on (vaikka myöskin autismikirjolaisista löytyy vähäisessä määrin myös ekstroverteiksi luokiteltavissa olevia), ja häilyviähän tällaiset pieniin eroihin ihmisten aivoissa perustuvat luokittelut toki muutenkin ovat.

Eivät kaikki introvertit tai autismikirjolaiset tai muuten vain ujot tietenkään väsy keskenään yhtä herkästi tai pahasti sosiaalisissa tilanteissa, eivätkä kaikki ihmiset ja ihmissuhteet ole yhtä väsyttäviä.

Jonkinlainen usein toistuva sosiaalinen väsyminen on silti tosiasia esim. minulle ja monelle muulle. Yleistäen varmaan voidaan todeta, että sitä enemmän tälle ilmiölle herkkä ihminen sosiaalisessa tilanteessa väsyy, mitä enemmän siinä on ihmisiä, mitä vieraampia nämä ihmiset ovat, mitä kauemmin tilanne kestää, mitä enemmän siihen sisältyy yllätyksiä, velvollisuuksia, voimakkaita tunteita jne. Ja mitä pahemmin on väsähtänyt, sitä kauemmin kestää myös toipuminen. Joka voi tarkoittaa yksinoloa, tai vaikka sitten sitä oman perheen tai lähimmän ystävän tms. seurassa pitäytymistä. Yleensä kuitenkin aina vähintäänkin myös yksinoloa.

Eikä tämä kaikki kuitenkaan useimmissa tapauksissa tarkoita sitä, etteikö kyseinen ihminen viihtyisi muiden seurassa, kaipaisikin sitä, jopa tutustuisi mielellään uusiin ihmisiin, kaikkea tällaista. Se tarkoittaa vain, että tämä ihminen jaksaa tällä elämänalueella vähän vähemmän kuin useimmat muut. Aivan kuten – ontuvahko vertaus sallittakoon – sydänvaivainen joka ei jaksa juosta aivan yhtä lujaa tai pitkälle kuin terveet toverinsa.

Turhan herkästi saattaa sosiaaliselle väsyjälle, varsinkin jos on sitä tyyppiä, joka kuitenkin yrittää olla – tai ainakin esittää olevansa – ”normaali”, tai sitä, joka muuten suorittaa suorittamistaan, käydä niin, että menee niin sanotusti yli. Tulee yritettyä liikaa. Tulee kohtuuttoman suuri väsymys, joka syö paljon enemmän kuin siihen johtaneista ponnisteluista saadun hyödyn. Luulen, että melkein jokaiselle on joskus käynyt vastaavaa jollain elämänalueella.

Uudenvuodenlupausten aika meni jo, mutta koska turhan usein itsekin havahdun siihen, että on taas tullut yritettyä liikaa (eikä varmaan ainoastaan tällä elämänalueella), voisin kuitenkin päättää tänä vuonna hidastaa vähän tahtia, tai ehkä oikeammin löytää vihdoin – nyt keski-iän kynnyksellä – oman rytmini, oman tapani elää tässä maailmassa. Ihmisten kanssa toki, jaksamiseni (ja heidän jaksamisensa) rajoissa.

Lähdettekö mukaan?