Päiväkirjamerkintöjä 2

Päiväni koostuvat ihmisille soittelun välttelystä.

Ihminen se joutuu kaiken sisäisen tuskansa kohtaamaan, yksinäisyytensä ja ihmisahdistuksensa, alemmuuden- ja ylemmyydentunteensa, kaiken. Ja hyväksihän se on, lopulta.

Jokaisen murheet ovat hänelle itselleen maailman suurimmat, pystyi hän kuvittelemaan pahempaa tai ei.

Kaikki pelkäävät, jotakin.

Elämä on yllätyksellistä ja valintojemme seuraukset epävarmoja.

Takaiskuihinkin suhtautuu tyynesti, ellei tunne itseään nurkkaan ajetuksi, oli ajajana sitten itse tai joku muu.

Päästäkseen yksinäisyydestään ihmisen tarvitsee vain kuolla?

Elämä on hämmentävää ja kaunista. Tyyneys löytyy hetkissä. Rakkaus On.

Elä tanssien.

Säännöllisyys

Arki, tuo ikävä välttämättömyys. Kun elämä ei voikaan olla pelkkiä korkeita ihanteita tai vaihtoehtoisesti yhtä juhlaa tai jotakin muuta vähemmän tavanomaista.

Arki vaatii sääntöjä, säännöllisyyttä, säännönmukaisuutta. Tarvitaan sääntö(jä), jo(i)sta voidaan sitten poiketa. Pelkistä poikkeuksista ilman sääntöjä seuraa kaaos (josta toki usein seuraa hyviäkin asioita, mutta ainakin takuuvarmasti voimavarojen valumista hukkaan).

Elämässämme on nykyisessä ”vapauden” ja ”yksilöllisyyden” kulttuurissakin runsain määrin ulkoa annettuja, joskin pitkälti lähes täysin sisäistettyjä sääntöjä. Toki ”yhteisiä sääntöjä” pitääkin olla, vaikka niiden muodosta ja sisällöstä voidaan ja tuleekin myös keskustella. Kaikki säännöt vaativat myös säännöllistä tarkastelua ja ”päivittämistä” tarpeen mukaan.

Näiden ulkoisten sääntöjen lisäksi ihmisyksilö tarvinnee sisäisiä sääntöjä, omia sääntöjä. Erityisesti jos ajatellaan vaikkapa yksinasuvaa aikuista, jolla ei ole edes säännöllisiä työ- tai opiskeluaikoja. Silloin elämänrytmi on rakennettava itse. Toki moni tällaisessakin tilanteessa valitsee mukautumisen yhteiskunnassa yleisimmin vallitseviin tai vaikkapa oman tuttavapiirin käytäntöihin, mutta valinnastahan siinä joka tapauksessa on kyse (tietoisesta tai tiedostamattomasta).

Näitä ihmisen sisäisiä, omaa arkea helpottavia sääntöjä voitaneen pitää lähinnä ”voimauttavina”, rakkaudellisina. Mutta ihminen laatii itselleen sääntöjä myös pelosta. Sääntöjä, joiden tarkoitus on suojella itseä tai läheisiä ruumiilliselta tai useammin henkiseltä vahingolta. Useinkaan siinä onnistumatta, tai ainakin aiheuttaen lopulta enemmän haittaa kuin hyötyä.

Näiden pelosta nousevien sisäisten sääntöjen kanssa käy sitäpaitsi usein niin, että niitä päädytään rikkomaan heti seuraavassa käänteessä, kun on juuri asiasta ehditty päättää, miltei vannoa kenties. Koska pelko ja kipu eivät yksinkertaisesti ole kovin hyviä päätösperusteita, joitakin akuutteja tilanteita lukuunottamatta. Tiukan sääntönsä vastapuolelle repsahtaminen tuskin kuitenkaan sekään on varsinaisesti hyvä vaihtoehto, ainakaan kovin usein.

Elämme juuri nyt sitä vuodenaikaa, jolloin on yhteiskunnassamme yleisesti hyväksyttyä ottaa pieni tauko arjesta, vaikka joskus epäilyttää, että keskivertosuomalaisen joulunviettoon liittyy enemmän noita sisäisiä sääntöjä kuin arkeen konsanaan. Tästäkin huolimatta rentouttavaa joulua (uskontokuntaan tai sen puutteeseen katsomatta) ja rakkautta teille, hyvät ihmiset.

Pelon pelon pelko

Luin jostakin, että kaikki tunteet ovat oikeastaan palautettavissa neljään perustunteeseen: iloon, suruun, vihaan ja pelkoon. Jännästi tämän pohtiminen on tavallaan saanut ymmärtämään tunteita paremmin kuin yhä hienommaksi ja yksityiskohtaisemmaksi käyvä tunnepuhe satoine erilaisine tunteineen.

Ja tuntuu, että hyvin usein näissä tunteissa on kyse nimenomaan pelosta. Työstressi on pohjimmiltaan pelkoa. Ahdistus nyt on ilmiselvästi pelkoa. Epävarmuus romanttisen ihastuksen edessä on pelkoa, joka hetkittäin lähentelee suoranaista kauhua. Häpeä on hienovaraista ja epäsuoraa pelkoa. Jännittäminen yleisön edessä on sekin pelkoa. Ja niin edelleen.

Pelkäämme tuntematonta eli mahdollista – muttei useinkaan todellista – uhkaa. Pelkäämme myös todellisia uhkia, joita tänäkin päivänä riittää, vaikka täällä rikkaassa pohjoisessa monet suuremmistakin uhista ovat vielä melko abstrakteja ja etäisiä (kuten koko tämä ekokatastrofi jonka keskellä elämme ja jota päivä päivältä edistämme).

Yleinen sekasorto saattoi ihmiset toivottomiksi ja toivottomuus vahvisti hysteerisiä piirteitä. Alettiin mielettömästi pelätä milloin mitäkin. Jotkut eivät uskaltaneet mennä viikkokausiin ulos peläten saastesateita ja kun niitä vihdoin tuli, he menivät suoraan vesikourun alle seisomaan, että pääsisivät päivistään nopeammin – pelon pelko oli ylittänyt sietokyvyn rajat.*

Ylläkuvatussa tilanteessa emme sentään vielä ole, ainakaan kovin suurin joukoin. Mutta ehkä pelko silti ansaitsee tulla hieman pohdituksi.

Jostakin toisaalta luin (vai kuulin?) sellaisen yksinkertaistuksen, että teemme ratkaisumme aina joko pelosta tai rakkaudesta. Ja perään päätelmän, että olisi syytä pyrkiä tilanteeseen, jossa rakkaudesta tehtyjä ratkaisuja on selvästi enemmän kuin pelosta tehtyjä.

Totuuden pelko on rakkaudettomuutta ja pelko on rakkauden suurin vihollinen. Pelko pitää yllä kaikkea, mikä on rakkautta vastaan. Valhetta, kateutta ja välinpitämättömyyttä. Viha on pettynyttä rakkautta, se ei ole rakkauden suurin vihollinen. Se on vain tila, joka korviimme huutaa rakkauden kaipausta. Viha on voitettavissa. Pelko on rakkauden suurin vihollinen.*

Rakkaudesta puhuttaessa ja kirjoitettaessa on hyvä aina korostaa, että rakkaus ei ole pelkistettävissä tunteeksi tai tunteiksi. Rakkauteen liittyy koko mainitsemieni perustunteiden kirjo, mutta itsessään se on lähtökohtaisesti jotakin muuta. Ja kunnon mysteerin tapaan jotakin jota ei voi koskaan täysin sanallistaa tai muutoinkaan selittää. Rakkaus (parhaimmillaan ”kaikkeen”, ei vain tiettyyn ”kohteeseen”) täytyy kokea. Ja vaikka pelkokin voi joissakin tilanteissa itse asiassa syntyä rakkaudesta, yleisesti ottaen pelko estää meitä olemasta avoimia rakkaudelle.

On melko helppoa huomata miten pelko haittaa elämäämme, mutta huomattavasti vaikeampaa pyrkiä vaihtamaan ne pelosta tehdyt ratkaisut rakkaudesta tehdyiksi. Vastustaa pelkoa ja kieltää sitä hallitsemasta meitä.

On helpompaa tehdä ympäripyöreitä päiviä puoliteholla kuin ottaa tarvitsemansa lepo ja mahdollisesti sen jälkeen saada enemmän aikaan vähemmässä ajassa – ja huomattavasti vähemmällä stressillä. On helpompaa paeta outoja tuntemuksia ja herkkiä odotuksia herättäviä ihmisiä kuin kohdata heidät. On helpompaa yrittää pysytellä näkymättömänä kuin asettua esille ja puhua itselleen tärkeistä asioista.

Peloissa on aina kyse ”muista”, jostakin todellisesta tai kuvitellusta uhasta, jota pelkäämme. Mutta pelkojemme kohtaamisessa on aina kyse vain meistä, siis pelon kokijasta. (Pelon kohtaaminen on siis oman tunteemme kohtaamista, vaikka joku saattaakin yhdistää sen pelon kohteen kohtaamiseen.)

Voi olla, että ensimmäiseksi rakkaudesta tehdyksi ratkaisukseen kannattaisikin ottaa niiden pelkojensa kohtaaminen, joista ratkaisut muuten helposti tulisi tehtyä.

Tunteet voivat lakata, tunnelmat vaihtua, mutta rakkaus jää elämään, koska sen vaikutukset eivät koskaan lakkaa.*

*Pepi Reinikainen: Hullu, ihana lintu – Metsäkyyhky. Art House 1988.