Rajankäyntiä

Toisinaan tulee pohdittua, missä missäkin asiassa menee terveen tai terveellisen tai suositeltavan tms. raja. Eivätkä vastaukset yleensä tule kovin selkeinä, jos ollenkaan.

Yksi yleisesti pohdituimmista ja jollain tapaa ajankohtaisimmista on varmaankin raja terveen ja epäterveen narsismin välillä. Aihe lienee tuttu jokaiselle ”luovaa työtä” tekevälle tai ”itseilmaisua” harrastavalle, ovathan edellämainitut usein vähintäänkin hieman onanistista puuhastelua. Vaikka kyllähän varmaan jokainen ihminen toivoisi uurastuksestaan jonkinlaista palkkiota tai kiitosta, ei ainoastaan taiteilija tai toimittaja tai vastaava.

Mutta onko oikeastaan epäterveempää tuntea aikaansaannoksestaan suunnatonta itsetyytyväisyyttä (varsinkin jos siitä on sattunut saamaan vielä kehujakin) vai suurta epävarmuutta, odottaen kauhulla milloin joku oivaltaa teoksen paskuuden ja haukkuu sen julkisesti? Tosin, nämäkin suhtautumistavat esiintynevät usein enemmän tai vähemmän päällekkäin tai lomittain samoilla ihmisillä.

”Aikamme” myös kannustaa narsistisuuteen. Työpaikkojahan ei (useimmiten) saa, ellei osaa kehua itseään, aiheesta tai aiheetta. Tosi-TV elää kyseenalaista kulta-aikaansa ja ”julkkis” lienee suunnilleen joka toisen teinin toiveammatti. Ja sitten on tämä sosiaalinen media…johon blogitkin kai lasketaan kuuluviksi. Täällä me ”ilmaisemme itseämme”, kuvitellen jotakuta kiinnostavan. Kuvittelemme usein myös, että panoksemme ”blogosfäärissä” on jotenkin olennainen. Että vaikkemme tavoittaisikaan ”suuria massoja”, tuomme kuitenkin tähän maailmaan ainutlaatuista sisältöä. Mikä tarkalleen ottaen saattaa olla tottakin, muttei välttämättä siinä määrin, että esim. tätäkään kirjoitusta olisi oikeasti mitenkään ”tarpeellista” julkaista.

Juuri tällä teknisellä puolella maailma muuttuu niin nopeasti, että on itse asiassa todella vaikeaa enää tietää, missä ne ”terveen” tai ”normaalin” (hrrrr…) rajat enää menevät. Puhelimet, matkapuhelimet ja internet ovat muuttaneet sosiaalisen kanssakäymisen muotoja niin paljon, että jos nämä kaikki aivan yhtäkkiä otettaisiin pois, noinkohan löytäisimme toisiamme enää edes? Itse ainakin kaipaan toisella tapaa ”välitöntä” ja ehkä toiselta puolelta myös ”kiireetöntä” (kuten paperikirjeet) sosiaalista kanssakäymistä, silti vaikka nämä tekniikan ihmeet ovat kiistatta helpottaneet ihmissuhdetaidottoman ihmissuhteilua (ei sama, vaan huomattavasti laajempi käsite kuin parisuhteilu, toim. huom.).

Kiire on myös tähän aikaan (osittain varmaan tuohon tekniikkaankin liittyen) ikävästi kuuluva asia. Säntäilemme kuin päättömät kanat milloin minkäkin asian perässä (tai edellä), mekin, jotka ainakin uskomme (tai vähintäänkin haluamme uskoa) silti toimivamme ”paremman maailman” puolesta.

Oravakin säntäilee tähän aikaan vuodesta, mutta näyttää siltä, että sillä on säntäilyynsä mielekkäämmät syyt kuin minulla. Orava tuntuu olevan paljon paremmin kiinni omassa elämässään ja ”elämän tarkoituksessa” kuin ihminen.

Mutta yksittäisenä ihmisenä nykyisenkaltaisessa ihmisten yhteiskunnassa tuntuu likimain välttämättömältä osallistua jos jonkinlaisiin älyttömyyksiin, jos ei muuten niin vaikka siksi, että joskus tulevaisuudessa ei kenenkään enää tarvitsisi näin tehdä. Edistääkseen jotakin tärkeää mutta jostain syystä yhteiskunnassa vähäteltyä tai väisteltyä asiaa – kuten metsiensuojelua – täytyy pyrkiä tekemään tätä asiaa tunnetuksi, ja tämä taas on pitkälti tehtävä vallitsevan järjestelmän ehdoilla. Sitä joutuu ihminen tutustumaan kaikenlaisiin vastenmielisyyksiin kuten markkinointiin, mainontaan, messuihin…

Alkaa se oravan elämä terhojen jemmaamisineen taas tuntua kovin houkuttelevalta. Suruton leipänsä on käpy ja kuusen parta lämmin peittonsa sammaleisessa tuvassa. Eikä tarvitse hänen lukea.

Ei ollut aivan pelkkä vitsi, kun erään provokaattorin kysyessä messuilla että mitäs tekisin jos ei metsiä enää tarvitsisi suojella, vastasin että sittenhän voisi alkaa elää. Kun kaiken tämän elonkehän tuhon saisi pysäytettyä, talouskasvut sun muut heitettyä huit hemmettiin, niin sitähän voisi vain elellä, kuin oravainen keinuvassa kehtolinnass’, vaikka eihän sekään tietenkään oikeasti olisi niin yksinkertaista. Niin paljon on korjattavaa, ja ihmisiä liikaa ja liian keskittyneesti jne.

Joskus tuntuu siltäkin, että terveintä tässä vaiheessa olisi koko ihmiskunnan tehdä joukkoitsemurha, niin silläpä siitäkin päästäisiin. Vaikka ehkä se olisi pelkurin ratkaisu, ja tästä taas pääsemmekin siihen, missä menevät terveen pelon rajat…

Mainokset