Kaikkein kiitollisin olen puista.

Vaikkeivät puut tietysti olisi edes olemassa ilman esimerkiksi sieniä. Mutta silti.

Puut puhuttelevat minua. Tai ei, puut eivät tarvitse puhetta, sanoja. Puut ovat. Ja antavat toisten olla, tai olla olematta. Vaikka oikeastaan puiden olemisellekaan ei ole sanoja, ainakaan minun tuntemissani kielissä.

Puut ovat minulle ehkä jotakin samaa kuin jumalat tai suojelusenkelit jollekulle toiselle. Tai ehkä eivät. Toiset ihmiset kun usein tuntuvat kaikessa tuttuudessaan vieraimmilta kaikista olioista, olijoista. Puut kaikessa vieraudessaan tutuimmilta. Puun latvuksen alle kävely on kuin kotiin tulisi. Kodimpaan kuin yksikään kodeista, taloista, asunnoista.

Puita minä rakastan. Sieniäkin tietysti, jopa ihmisiä. Vaikka ihmiset ovatkin tässä suhteessa kovin vaikeita. Kukapa puu kieltäisi toista itseään rakastamasta, itseään rakastamasta toista? Ainakaan minä en ole sellaista puuta tavannut, sellaisia ihmisiä tapaa jatkuvasti. Jonkinlaista itsesuojeluahan se tietysti vain on, todellisuudessa, jossa puut ovat raaka-ainetta ja ihmiset työvoimaa.

Onneksi kuitenkaan kaikkia puita ei ole vielä kaadettu.

Päiväkirjamerkintöjä

Taide on kärsimystä.

Armollisuus itseä kohtaan on vaikea laji. Ei lähellekään mahdoton, mutta vaikea.

Pyrkiessään tekemään jokaisesta valinnastaan tietoisen ihminen altistaa itsensä lamaantumiselle.

Teknologia on vapauden vihollinen.

Antautuminen, rakastaminen, rakkaudelle antautuminen ei ole helppoa, ainoastaan välttämätöntä.

Miksei sitä muka voisi olla kaiken aikaa tosissaan ja vakavissaan ja rakastaa, rakastaa vain? Koko ajan auki, ihotta.

Kunniaa tärkeämpi on kunnioitus ja sitäkin tärkeämpi rakkaus.

Elämä on hyvä.

Mistä ei voi vaieta, siitä tulee puhua? Tai kirjoittaa…

Totuudellistako

Ilmeisesti niinsanottuun normaaliin sosiaaliseen kanssakäymiseen (ja kehitykseen) kuuluu olennaisena osana valehtelu. Myönnettäköön etten oikein arvosta moista normaaliutta (tai no, rehellisyyden nimissä, en kyllä kovin monen muunkaanlaista).

Tiukkistelua ehkä, mutta rehellisyyteen tulee pyrkiä. Täyttä rehellisyyttähän ei voi ainakaan puheissa tai ajatuksissa saavuttaa (koska totuus pakenee sanoja), mutta silti.

Usein toki tuntuu siltä, että rehellisyyteen pyrkiminen ja varsinkin sen vaatiminen muiltakin on yhtä pään seinään hakkaamista. Sen lisäksi, ettei itsekään läheskään aina saavuta sitäkään rehellisyyden tasoa, joka vielä ainakin teoriassa olisi mahdollinen.

Tuon mystillisen sosiaalisen koodiston lisäksi rehellistä kommunikaatiota rajoittavat erilaiset pelot, joita varmaankin meistä jokaisella sosiaalisiin suhteisiinkin liittyen on. Mutta se, että rehellisyys ja suoruus tarkoittaisivat automaattisesti tylyyttä ja töykeyttä, on silkka väärinkäsitys. Asioita voi sanoa suoraan ja silti ns. nätisti. Just practise!

Rehellisyys ja totuus eivät kuitenkaan ole mitään pikkujuttuja (ehkä siksi niitä vältelläänkin?). Rakkautta ei ole ilman totuutta, mutta totuutta ei kestä ilman rakkautta, kirjoitti iki-ihana Pepi Reinikainen aikoinaan. Monesta tämä varmaan kuulostaa halpahintaiselta kohelo-mietelauseelta, mutta itse diggaan. Virkkeessä on jonkinlaista syvällistä totuutta (pun intended).

Rakkaushan on tavallaan lempiaiheeni, vaikka välillä tuntuu, että se, että on rajallisen ihmisyytensä rajoissa avoin rakkaudelle, on yhtä loppumatonta tuskaa. Ehkä siksi, että useimmat muut pyrkivät ainakin jossain määrin olemaan olematta niin avoimia. Rakkaus on ihmisen peruskärsimys.

Tästä kaikesta synkistelystä huolimatta uskon (ja olen jopa havainnut), että vaikkei rehellisyydestä  ehkä suorastaan palkita, kirvoittaa se kuitenkin aika ajoin kanssaihmisistä jonkinlaista myötämielisyyttä, parhaassa tapauksessa jopa kunnioitusta.

Pelon pelon pelko

Luin jostakin, että kaikki tunteet ovat oikeastaan palautettavissa neljään perustunteeseen: iloon, suruun, vihaan ja pelkoon. Jännästi tämän pohtiminen on tavallaan saanut ymmärtämään tunteita paremmin kuin yhä hienommaksi ja yksityiskohtaisemmaksi käyvä tunnepuhe satoine erilaisine tunteineen.

Ja tuntuu, että hyvin usein näissä tunteissa on kyse nimenomaan pelosta. Työstressi on pohjimmiltaan pelkoa. Ahdistus nyt on ilmiselvästi pelkoa. Epävarmuus romanttisen ihastuksen edessä on pelkoa, joka hetkittäin lähentelee suoranaista kauhua. Häpeä on hienovaraista ja epäsuoraa pelkoa. Jännittäminen yleisön edessä on sekin pelkoa. Ja niin edelleen.

Pelkäämme tuntematonta eli mahdollista – muttei useinkaan todellista – uhkaa. Pelkäämme myös todellisia uhkia, joita tänäkin päivänä riittää, vaikka täällä rikkaassa pohjoisessa monet suuremmistakin uhista ovat vielä melko abstrakteja ja etäisiä (kuten koko tämä ekokatastrofi jonka keskellä elämme ja jota päivä päivältä edistämme).

Yleinen sekasorto saattoi ihmiset toivottomiksi ja toivottomuus vahvisti hysteerisiä piirteitä. Alettiin mielettömästi pelätä milloin mitäkin. Jotkut eivät uskaltaneet mennä viikkokausiin ulos peläten saastesateita ja kun niitä vihdoin tuli, he menivät suoraan vesikourun alle seisomaan, että pääsisivät päivistään nopeammin – pelon pelko oli ylittänyt sietokyvyn rajat.*

Ylläkuvatussa tilanteessa emme sentään vielä ole, ainakaan kovin suurin joukoin. Mutta ehkä pelko silti ansaitsee tulla hieman pohdituksi.

Jostakin toisaalta luin (vai kuulin?) sellaisen yksinkertaistuksen, että teemme ratkaisumme aina joko pelosta tai rakkaudesta. Ja perään päätelmän, että olisi syytä pyrkiä tilanteeseen, jossa rakkaudesta tehtyjä ratkaisuja on selvästi enemmän kuin pelosta tehtyjä.

Totuuden pelko on rakkaudettomuutta ja pelko on rakkauden suurin vihollinen. Pelko pitää yllä kaikkea, mikä on rakkautta vastaan. Valhetta, kateutta ja välinpitämättömyyttä. Viha on pettynyttä rakkautta, se ei ole rakkauden suurin vihollinen. Se on vain tila, joka korviimme huutaa rakkauden kaipausta. Viha on voitettavissa. Pelko on rakkauden suurin vihollinen.*

Rakkaudesta puhuttaessa ja kirjoitettaessa on hyvä aina korostaa, että rakkaus ei ole pelkistettävissä tunteeksi tai tunteiksi. Rakkauteen liittyy koko mainitsemieni perustunteiden kirjo, mutta itsessään se on lähtökohtaisesti jotakin muuta. Ja kunnon mysteerin tapaan jotakin jota ei voi koskaan täysin sanallistaa tai muutoinkaan selittää. Rakkaus (parhaimmillaan ”kaikkeen”, ei vain tiettyyn ”kohteeseen”) täytyy kokea. Ja vaikka pelkokin voi joissakin tilanteissa itse asiassa syntyä rakkaudesta, yleisesti ottaen pelko estää meitä olemasta avoimia rakkaudelle.

On melko helppoa huomata miten pelko haittaa elämäämme, mutta huomattavasti vaikeampaa pyrkiä vaihtamaan ne pelosta tehdyt ratkaisut rakkaudesta tehdyiksi. Vastustaa pelkoa ja kieltää sitä hallitsemasta meitä.

On helpompaa tehdä ympäripyöreitä päiviä puoliteholla kuin ottaa tarvitsemansa lepo ja mahdollisesti sen jälkeen saada enemmän aikaan vähemmässä ajassa – ja huomattavasti vähemmällä stressillä. On helpompaa paeta outoja tuntemuksia ja herkkiä odotuksia herättäviä ihmisiä kuin kohdata heidät. On helpompaa yrittää pysytellä näkymättömänä kuin asettua esille ja puhua itselleen tärkeistä asioista.

Peloissa on aina kyse ”muista”, jostakin todellisesta tai kuvitellusta uhasta, jota pelkäämme. Mutta pelkojemme kohtaamisessa on aina kyse vain meistä, siis pelon kokijasta. (Pelon kohtaaminen on siis oman tunteemme kohtaamista, vaikka joku saattaakin yhdistää sen pelon kohteen kohtaamiseen.)

Voi olla, että ensimmäiseksi rakkaudesta tehdyksi ratkaisukseen kannattaisikin ottaa niiden pelkojensa kohtaaminen, joista ratkaisut muuten helposti tulisi tehtyä.

Tunteet voivat lakata, tunnelmat vaihtua, mutta rakkaus jää elämään, koska sen vaikutukset eivät koskaan lakkaa.*

*Pepi Reinikainen: Hullu, ihana lintu – Metsäkyyhky. Art House 1988.

Rakkaudesta ja ”rakastumisesta”

Luulenpa, että olen aikaisemmin elämässäni käsittänyt ”rakastumisen” käsitteen jotenkin väärin. Olen siis ajatellut sillä olevan paljonkin tekemistä ”rakkauden” kanssa, mutta ilmeisesti olen ollut väärässä. Ilmeisesti ”rakastuminen” on sittenkin vain jonkinlaista hullaantumista, lyhytaikaista jatkuvassa endorfiinipöllyssä olemista, aivokemialla voimistettua kiimaa.

Sen uskoisin tietäväni, mitä rakkaus on. Kiintymystä, henkistä lämpöä, ehdotonta hyväksymistä ja asioiden sillään näkemistä, mutta myös jotain enemmän – jonkinlaista yhteyttä tai ykseyttä, ja lopulta jotain, jota ei voi koskaan tyhjentävästi selittää.

Rakkaus On.

Tästä huolimatta luulisin, että oppiessaan tuntemaan ”rakkauden kohdetta” paremmin ihminen myös rakastaa syvemmin. Siis siinä mielessä, että moninaiset yksityiskohdat paljastettuinakin rakkaus yhä ja yhtä lailla on.

Joskus tämän rakkauden ympärillä saattaa kierrellä halu, ehkä jopa yhdistettynä innostukseen, ja tämä lienee se ilmiö, jota itse hölmöyksissäni olen pitänyt rakastumisena. Nyt kuitenkin olen joutunut vastakkain sen asian kanssa, etten ehkä sittenkään ole koskaan ollut ”rakastunut”, edes Lontooseen tai Vihan ja katkeruuden esseisiin, saati keneenkään ihmiseen.

Asiaa sisältä käsin tuntemattakin rohkenen silti väittää, ettei ”rakastumisella”, tällä epämääräisellä ja epäilyttävällä hullaantumisella, sinänsä ole yhtään mitään tekemistä rakkauden kanssa. Sitä saattaa silti seurata myös rakkaus, sillä havaintojeni perusteella ihmiset tällaisessa hulluudenpuuskassa viettävät niin käsittämättömiä aikoja toistensa seurassa, että vähintäänkin jonkinasteinen kiintyminen toiseen on lähes väistämätöntä.

Itselleni kirjailijana kovin rakas Pepi Reinikainen on käsitellyt vähälukuisissa romaaneissaan erityisesti rakkautta, rakastumista ja miesten ja naisten välisiä suhteita. Kirjoissa on herkullisen surrealistis-omaelämäkerrallisen otteen lisäksi näppäriä oivalluksia näistä (ja vähän muistakin) aiheista, kenties hetkittäin lähes elämäntapaoppailta kuulostaen.

Rakastajan kasvojen (1997) voimallista rakastumiskuvausta olen aiemmin pitänyt kaunokirjallisena liioitteluna ja tehokeinona, mutta nyttemmin olen alkanut pohtia, että ehkä jotkut ihmiset sitten todella kokevat jotain melkein tuollaista. Mikä on toisaalta jokseenkin pelottavaa, mutta jos nyt jotain positiivista tästäkin haettaisiin, niin onhan usein hyväksi tavallaan ylittää rajojaan, heittäytyä (vaikka sitten rotkoon) ja antautua (rakkaudelle, intohimoilleen [kuten esim. kirjoittaminen tai maalaaminen, tai lintujen rengastus] tai kuten tässä tapauksessa, ”rakastumiselle”).

Tai toisin sanoin, edellämainittua romaania lainaten: Voimakas kokemus muuttaa ihmisen rajoja.

Siltikään en osaa olla pahoillani siitä, että olen niitä ihmisiä joilla ei ole taipumusta tällaiseen, tai toisaalta vaikkapa psykoottisuuteen, maanisuuteen, addiktioihin. Ei kaikkien tarvitse missään vaiheessa elämäänsä mennä sijoiltaan onnesta. Tarvitaan myös ihmisiä joilla on jalat syvällä maassa (vaikka pää ehkä silti pilvissä). ”Pelkkä” rakkaus riittää.

Rakkaus on elämän, olemassaolon perustaso. Sitä ei saada tai anneta. Sitä ei voi mitata, lisätä tai vähentää. Se vallitsee. Se on katoamaton. Se on hengen valtakunta, jossa uskotaan totuudessa siihenkin, jota ei vielä kyetä näkemään. Näin saarnaa Kardinaali-niminen lintu Reinikaisen erinomaisessa esikoisteoksessa Hullu, ihana lintu – Metsäkyyhky (1988). Tähän ei liiemmin ole lisättävää. Tosin hengellisyyttä voisin itse jättää vähemmälle, mutta eiköhän kyse tässäkin ole toisaalta vain makuasioista ja toisaalta ilmaisutapojen eroista.

Parhaita hetkiä elämässä ovat ne, joina oivaltaa ja kokee oikeasti ja aidosti rakastavansa kaikkea. Toki ne ovat tosiaan vain hetkiä, sillä ihminen on ihminen ja häntä ympäröivä todellisuus varsinkin nykyaikana raadollinen. Mutta kuitenkin. Ja sitten tuntuu oikeastaan loukkaavalta, kun jotkut ihmiset puhuvat rakkaudesta vain jonain seksuaalisväritteisenä juttuna, ilmeisesti juuri tähän hullaantumiseen liittyen, ikään kuin he eivät itse rakastaisi edes ystäviään, lähisukulaisiaan, lemmikkejään. Saati kirjallisuutta, luontoa, kaikkea.

Minusta elämä ilman kokemuksia – mieluimmin lähes jatkuvaa kokemusta – rakkaudesta on hyvin surullinen ajatus, silti vaikkei rakastaminenkaan – tai rakkaudessa eläminen, rakkaudellinen oleminen – yleensä mitään helppoa ole. Reinikaisen sanoin: Rakkaus on ihmisen peruskärsimys.  (…)  Maailma on rakkautta vailla ja se kärsii, koska rakkauden puute on vieläkin suurempi kärsimys kuin rakkaus.  (…)  Kärsimys ilman rakkautta on olemassaoloa ilman elämää. Se on häkkilinnun kohtalo.

Mutta näinpä minussa herää epäilys, että jonkun mielestä elämä ilman ”rakastumisen” kokemuksia on yhtä lailla surullista, ja tämä saa minut pohtimaan sitä, että ehkä on myös ihmisiä, jotka eivät onnistu – tai ehkä pyrikään – pääsemään sisälle kokemukseen rakkaudesta, mutta ovat silti vallan tyytyväisiä elämäänsä/itseensä. Tämä se vasta surullista onkin, ja pelottavaa, eikä minulla ole vastausta siihen onko tällaisia ihmisiä todella. En ehkä haluakaan tietää.

Teen tämän nyt selväksi. Rakastan teitä kaikkia. Piste.

(Ismo Alanko)

Tunnustuksia

Minun täytyy tehdä tunnustus: olen rakastunut Antti Nyléniin. En ihmisenä, vaan kirjailijana. Olen ollut siitä asti kun luin ensimmäisen kerran Vihan ja katkeruuden esseet. (Tästä lienee 3-3 1/2 vuotta.) On nautinnollista lukea (joskus myös kuunnella) miten joku kirjoittaa niin tyylikkäästi asioista, vaikkakin sellaisista joista kuitenkin suurehkosta osasta olen itse vähintään osittain eri mieltä tai sitten en juuri mitään mieltä ollenkaan.

Nylén kirjoittaa esseessään Merkintöjä ja kysymyksiä tuntemattomasta (lyhytproosa-antologiassa Miehen rakkaus) rakastavansa miehiä, ”joukkoa eläviä ja kuolleita miestaiteilijoita”, mutta haluavansa naisia, tai näiden ilmentämää naiseutta. Minä taas väitän, että Nylén – tai ehkä pikemminkin hänen taiteensa – herättää minussa rakkauden lisäksi nimenomaan halua. ”Sillä jos hyväksyy halun, on melko pian hyväksyttävä myös turhautuminen, joka on totuus halusta, halun ’sisältö’ ”, kirjoittaa Nylén. Ja minä haluan hänen kynästään nektarina valuvia lauseita, jollaisia en tule koskaan itse kirjoittamaan. Ja minä turhaudun, katkeruuteen saakka.

Mutta silti minä rakastan Antti Nyléniä kaikkine kummallisine oikkuineen (kuten kristinusko, keinokuidut, Pekka Haavisto). Enkä vieläkään osaa erottaa rakkautta ja halua toisistaan, siis sillä tavalla etteivätkö ne voisi esiintyä yhdessä. Voidaan tietysti väittää, ettei se, että haluan Nylénin täydellisiä lauseita ole samaa kuin ”seksuaalinen halu”, mutta miksi ei? Mikä sen fysiologisella tasolla sydämen ja kohdun tienoilla erottaa siitä jos haluan nuorta, huolellisesti meikattua Brian Molkoa (jonka haluaminen kenties todistaa oikeaksi Nylénin teorian siitä, miten halun kohteena kulttuurissamme on aina myyttinen ”naiseus”, jota [jotkut] nuoret naiset ilmentävät, ja toisinaan miehetkin. [”Katso transvestiittia.”])? Viimeksi mainittua halua tosin jälleen mutkistaa se, että minä toisaalta myös rakastan Molkon musiikkia.

Nylén väittää, ettei eroottista tai seksuaalista rakkautta ole olemassakaan, ja on varmaankin oikeassa. Halu esiintyy useimmiten ilman rakkautta ja rakkaus ilman halua. Mutta ne esiintyvät joskus myös yhdessä. Toisinaan ihmissuhteissa halu syttyy siellä missä rakkaus jo on, ja ilmeisesti myös toisin päin, sillä perustuuhan aikamme kyseenalaistamaton ”romanttisen rakkauden” ihanne juuri tähän. Ihanteellisessa tapauksessa ns. parisuhteessa kumppania rakastetaan, vaikka kaksi ei koskaan todella tule yhdeksi, niin kuin minä rakastan Antti Nyléniä, vaikkei hänen lauseistaan koskaan tule omiani. Tämä rakkauden ja halun, tai halun ja rakkauden, yhdistelmä on kai sitä mitä kutsutaan rakastumiseksi. Rakkaus tavallaan auttaa meidät halun ja sitä seuraavan turhautumisen ylitse. Siis rakkaus, joka ”tuo lohtua, joka on kirkkautta”, siinä missä ”halu sumentaa kaiken”.

Tämä rakkaudentunnustukseni saattaa olla tarpeellinen siksikin, että olen itse asiassa tavannut Antti Nylénin useita kertoja, mutten ole koskaan puhunut hänen kanssaan juuri mitään, mikä johtuu vain osittain luontaisesta sosiaalisesta kömpelyydestäni ja taipumuksestani hukata sanoja (ja ajatuksia). Melko suurelta osin syy puhumattomuuteeni on siinä, etten halua kuulostaa Hannah Greeniltä flirttailemassa Grady Trippille: ”It’s so beautiful, Grady. It’s so natural. It’s like all of your sentences always existed just waiting up there in style heaven for you to fetch them down.”*

Mutta en tiedä onko tämä kauhean paljon parempi tapa ”tulla kaapista” muutoin kuin siinä mielessä, että tekstistäni pitäisi kai välittyä, että bändäri-ilmiöstä ei ole kyse. Rakkaudessa ehkä olemme vahvoja, mutta halun sekoittuessa siihen (tai mihin vain?) tulemme ylen haavoittuvaisiksi, silloinkin kun kyse on ”vain” kirjallisuudesta ”oikeiden ihmisten” sijaan.

* Elokuvasta Wonder Boys (USA 2000), joka perustuu Michael Chabonin samannimiseen romaaniin.