Taidetta isolla Teellä

Ao. teksti on Elonkehän piakkoin ilmestyvän Suuren Taidenumeron (3/15) pääkirjoitus. Julkkarit ke 16.9. Vihreässä Talossa.

Kulttuurilehden päätoimittaminen on palkitsevaa, mutta ainakin ns. kontrollifriikkiyteen taipuvaisille ihmisille myös haastavaa. Tämä korostuu entisestään, jos saa päähänsä koota lehtensä Suuren Taidenumeron. Taiteen ja taiteilijoiden parissa puuhailu kun on tavallistakin (tahdollisten olentojen vaikutuspiirissä toimimista) ennustamattomampaa, oli kyse sitten kuvataiteilijoista, teatteriohjaajista tai esseisteistä.

Ja siinä se lehdenteon viehätys juuri onkin: sitä tilaa jotakin, jonkinlaisella hataralla ajatuksella, eikä osaa kuvitellakaan, mitä loppujen lopuksi saa. Useimmiten yllättyy iloisesti.

Oma toimittajan ja kuvaajan ammattitaidon ja -maneerien puute on myös eduksi. Voi lähteä tekemään ”reportaasia” jonkinlaisella katsotaan-nyt-mitä-tästä-tarttuu -mentaliteetilla, tapahtumiin sopivaksi katsomallaan intensiteetillä mukaan heittäytyen.

Taidetta tai taiteita on hyvin vaikea tyhjentävästi määritellä ja lokeroida. Vaikka toki useimmilla meistä varmaankin on jonkinlainen mielipide siitä, mikä on ”oikeaa taidetta” ja mikä ei.

Taiteen ei kuulu tarkasti tietää, mitä se haluaa sanoa, väittää Antti Nylén vieraskynässään tässä lehdessä. Särjetty maa -kirjassa (jonka arvio ei valitettavasti mahtunut tähän lehteen, mutta myöhemmin…) taas Suohpanterror-ryhmän Jenni Laiti toteaa: Tämä ei ole poliittista taidetta, vaan taiteen muotoista politiikkaa, taiteellista aktivismia. Joku toinen, kuten vaikkapa Jari Tamminen tässä lehdessä, puhuisi ko. yhteydessä kulttuurihäirinnästä.

Isossa-Britanniassa, Weston-super-Maren pikkukaupungissa, on juuri ennen tämän kirjoittamista elokuun lopulla avattu Dismaland Bemusement Park (”Kolkkomaan hämypuisto”), jota myös voitaisiin varmasti sanoa kulttuurihäirinnäksi, mutta miksei ryhmätaidenäyttelyksikin, tai jopa (vinksahtaneeksi) huvipuistoksi. Tai ”kokonaistaideteokseksi”, mitä ikinä sillä sitten tarkoitetaankaan.

Tuo ”perhepuisto, joka ei sovi lapsille” on alkujaan katutaiteilijana tunnetun Banksyn projekti ja avoinna pääsymaksua vastaan reilun kuukauden ajan. Tietojen mukaan siellä voi nähdä mm. Tuhkimon kuolonkolarin paparazzeineen, kokeilla kauko-ohjatun, täyteenahdetun siirtolaisveneen kuljettamista ja lämmitellä paikallisen paronin, kirjailija Jeffrey Archerin kirjoista sytytetyllä nuotiolla. Lähes kuudenkymmenen vierailevan taiteilijan joukossa on myös suomalainen Jani Leinonen.

Tällaistakin taide siis voi olla.

Mitä tekemistä tällä kaikella sitten on syväekologian tai alati pahenevan luonnontuhon kanssa? Ainakin sekä syväekologian että taiteen pitäisi olla jotakin kaikki elämänalueet läpäisevää, samalla elämästä elämisenarvoista tekevää. Naurettavuuden uhallakin: rakkauden ilmentymä.

Niin Bron Taylor kuin Antti Nylén ja Keijo Lakkalakin kirjoittavat tässä lehdessä siitä, miten taiteelliset kokemukset luovat mahdollisuuksia uudenlaiseen (Taylorin sanoin) ”ekologiseen tietoisuuteen”.

Jos politiikka on ”yhteisten asioiden hoitoa”, on taide kenties ”minkä tahansa asian kommentointia”. Lehdenteko taas on näitä molempia, ja kaikissa näissä tulee ottaa syväekologiset seikat huomioon, vaikkei aina olekaan helppoa tietää, miten ne sitten käytännössä ilmenisivät.

Sellaistakin taide(kin) on, ennustamatonta kuin elämä.

Mainokset

Kääntämisestä

En tiedä, miten yleisesti tunnustettu tosiseikka se on, että ”uusien” tekstien kirjoitteleminen on helpompaa kuin toisten tekstien kääntäminen, mutta ainakin Antti Nylén kirjoittaa siitä esseessään Ärsyttäviä rivejä kirjoittamisesta (Vihan ja katkeruuden esseet, Savukeidas 2007) ja itse tulin jälleen kerran sen huomanneeksi suomennellessani taas yhden englanninkielisen ympäristöfilosofin mietteitä.

Tämä siitäkin huolimatta, etten yleensä koe, että minulla olisi suuremmin ”sanottavaa”, ainakaan pidempien kaunokirjallisten tekstien tarpeiksi. Joskus tulin pohtineeksi, että ehkä juuri tämä ”sanottava” erottaa käsityöläisen taiteilijasta, oli sitten kyse maalaamisesta, kutomisesta, leipomisesta tai kirjoittamisesta. Tai jostakin muusta. Käsityöläisyydessä olisi siten kyse enemmän prosessista, ehkä jopa tekniikasta.

Onko kääntäjä sitten käsityöläis-kirjoittaja, erotuksena alkuperäistekstejä kirjoittavasta taiteilija-kirjoittajasta? Ehkä. Nyléninkin ajatukset tuntuvat vievän osittain siihen suuntaan.

Ainakin kääntäjällä on raskas, kauhistuttava vastuu. Sen sijaan, että lukija pääsisi tekemään oman tulkintansa alkuperäistekstistä, hän joutuu tulkitsemaan minun jo kertaalleen tulkitsemiani sanoja. Ja entä jos hukutan kirjoittajan kirjallisen tyylin omaani (olettaen että minulla sellainen on)? Hirvittävää.

En tiedä, käsitelläänkö tällaisia asioita kääntämisopinnoissa. Itse olen häpeäkseni tällä(kin) alalla yhä vain niin amatööri kuin olla voi. Kerran tosin jo lainasin kirjastosta pinon kääntämistä käsitteleviä opuksia, mutten koskaan ehtinyt lukea niitä. Vaikka voihan olla, että tuo Nylénin essee kertoo minulle aiheesta kaiken tarpeellisen?

Yhdessä suhteessa kääntäjällä lienee helpompaa kuin alkuperäistekstin kirjoittajalla: häpeä on vähäisempää. Jos pyrkii käännöstyössään uskollisuuteen alkuperäistekstille, ei mitenkään voi altistua samanlaiselle häpeälle kuin mitä omien ajatustensa levittäminen toisten arvioitaviksi aiheuttaa. Lohtu sekin?