Avauspuheeni VESL seminaarissa 24.11.2012

Vihreä Elämänsuojelun Liitto, tai lyhyemmin VESL, joka on vanhin Suomen harvalukuisista syväekologiseen aatteeseen pohjaavista järjestöistä, täyttää tänä vuonna 25 vuotta. Seminaareja olemme järjestäneet vuosien varrella useilla paikkakunnilla, mutta tänään olemme ensi kertaa täällä Lahdessa.

Meillä on täällä tänään vähän niin kuin juhlan kunniaksi monia aivan alkuajoista VESLin toiminnassa mukana olleita konkareita, jotka ehkä pikkuhiljaa ovat siirtämässä viestikapulaa meille nuoremmille. Jotain lienee siis muuttumassa, toivon mukaan ei kauhean huonoon suuntaan.

Nimittäin me seitsen-kahdeksankymmenluvuilla syntynet olemme kasvaneet kovin erilaisessa maailmassa kuin kolmi-nelikymmenluvuilla syntyneet aatetoverimme. On kuultu sellainenkin sana kuin informaatioyhteiskunta.

Sukupolvemme pitää populaarikulttuuriviittauksista, joten lainaanpa tähän norjalaisen, seitsenkymmenluvulla syntyneen kirjailijan Erlend Loen läpimurtoromaania Supernaiivi: Syystä tai toisesta epäilen, että tiedän liikaa asioista, joista on aivan älytöntä tietää paljon mitään. Romaanin päähenkilö jatkaa luettelemalla näitä asioita: elokuvat, kirjallisuus, julkkikset mainokset…

Onhan siinä jotain kieroa, että moni meistä tietää useiden Hollywood-näyttelijöiden nimen, iän, pituuden ja silmien värin, muttei lähiympäristössä kasvavien kasvien nimiä, saati sitä, mihin näitä kasveja voisi ihminen käyttää.

Tällaista – ja monen muunkinlaista – turhaa tietoa tulvii silmillemme ja korvillemme joka tuutista yhä kiihtyvällä vauhdilla. Me myös ajaudumme helposti sitä oikein vasiten hankkimaan joko halutessamme vastata ajan vaatimuksiin tai jopa aivan huomaamattamme.

Miten sitten ihminen, joka elää – joka ainakin teoriassa on valinnut elää – tällaisessa turhuuksien maailmassa, voi olla syväekologi? Jos siis ajatellaan tiivistetysti, että syväekologiassa on kyse siitä, ettei ihmisellä ole oikeutta tyydyttää toissijaisia tarpeitaan muiden lajien ensisijaisten tarpeiden kustannuksella.

Ja kuitenkin me näissä rajallisissa piireissä pidämme itseämme syväekologeina. Itse olen tosin usein todennut olevani huono syväekologi, mutta syväekologi yhtä kaikki. Olisikin perin vaikeaa tässä maailmassa, joka tarjoaa meille vain huonoja ja huonompia vaihtoehtoja, olla hyvä syväekologi, mutta ei se silti vapauta meitä kokonaan vastuusta omasta huonoudestamme.

Me voisimme varmasti yrittää enemmän, taistella tarmokkaammin tuhoisia normeja vastaan, ja ennen kaikkea: tukea toisiamme ja ottaa vastaan toistemme tukea, tehdä pyyteettömästi yhteistyötä laskematta joka kerralla, että panostaahan jokainen nyt saman verran ja saa saman verran myös hyötyä.

Viime vuosina kuullut poliitikkojen puheet yhteisöllisyydestä, vaikka tyhjää sanahelinää ehkä ovatkin, pohjaavat kuitenkin siihen tosisseikkaan, että olemme vieraantuneet toisistamme ja alkaneet kuvitella, että ihmisen kuuluu pärjätä yksin. Tämä tilaisuus on osaltaan myös yritys lähentää meitä toisiimme ja luoda uusia tekemisen ja ajatustenvaihdon verkostoja.

 

Hölynpölyä

Ottaa vain ja kirjoittaa.

Siis kun joskus tulee sellainen tunne, että jotain olisi kirjoitettava, vaikkei mielessä juuri olekaan mitään ainakaan sanalliseen muotoon muovautunutta asiaa. Sitten tuntee itsensä vähän hölmöksi, kun ottaa muistikirjan ja kynän, tai ehkä tietokoneen, ja alkaa muka kirjoittaa, vaikkei oikeastaan olekaan mitään kirjoitettavaa. Niin kuin nyt.

Joskushan sitä asiaa, tekstiä, saattaa kuitenkin alkaa tulla. Joskus tässä tuotoksessa saattaa olla jopa jotain ideaa, ellei kyse sitten ole vain tekstin tuottamisen visuaalisesta ja motorisesta mielihyvästä. Kummallinen on ihmisen mieli.

Olisi varmaankin sulaa hulluutta lähteä julkaisemaan tällaista pelkästä kirjoittamisen halusta syntynyttä tekstiä, ilman mitään varsinaista sanottavaa, mutta jostain syystä ajatus moisesta epäkäytännöllisyydestä houkuttaa minua. Ehkä se on jonkinlainen vastareaktio sille, että kaiken pitäisi olla järkevää ja tehokasta ja hyödyllistä. Mutta kenen mielestä oikeastaan?

Emmekö me juuri nyt elä kaiken suunnattoman turhuuden ja hyödyttömän puuhastelun aikaa? Eikö nimenomaan kirjallisia tuotoksiakin, ihan kirjamuodossakin, julkaista nykyään aivan liikaa? Ja millaisia töherryksiä…

Tämänlaiset mietteet sitten aiheuttavat turhautunutta puhinaa. Nimittäin kun kirjoja julkaistaan liikaa, ja nimenomaan niitä ”huonolaatuisia”, niin eikö olisi loogista, että julkaisujen määrää vähennettäisiin ja kriteerejä tiukennettaisiin? Mutta kenelle sellainen valta sitten annettaisiin? Kenellä muka olisi oikeus ja kyky päättää, mitä saa julkaista ja mitä ei?

Ai niin mutta eihän täällä ihan mitä tahansa julkaista nytkään, siis kirjamuodossa. Netissä kyllä julkaistaan, katsotaan nyt tätäkin blogia. Nykyään julkaistavat teokset käsittääkseni edelleen melko pitkälti valitsevat kaupalliset kirjankustantamot. Ongelma saattaakin olla tässä. Ne ovat siis kaupallisia kustantamoita, eivät taiteellisia tai tieteellisiä. Vanha vihollinenhan se siellä nostaa päätään.

Vaikka mistäs minä tiedän, vaikka julkaistuiksi tulisivatkin ne parhaat tarjolla olevista (mikä siinä tapauksessa tarkoittaisi, että kirjoja ehdottomasti julkaistaan liikaa). Tunnen kyllä jonkin verran kirjallisesti suuntautuneita ihmisiä, mutta mahdollisista hylätyistä käsikirjoituksista ei ihmeemmin ole ollut puhetta. Vaikka voihan olla, ettei niistä kaikille puhutakaan. Voi olla, etten itsekään puhuisi, jos joskus uskaltautuisin töherryksiäni jollekulle kustantajalle tarjoamaan.

Tosin tänä internetin ja sosiaalisen median aikakautena monesti kaikki huudetaan koko maailmalle – vaikka se varmaan hukkuukin kaikkeen siihen loputtomaan mölyyn – sekin, jos mun nyt vaan tekis mieli vähän kirjottaa.