Rytmissä rytmittä

Vuorokausirytmi on jännä juttu. Sitä on ihmisellä esimerkiksi taipumus herätä aamulla (siis noin klo 6-9 normaaliaikaa), vaikka varsinaisesta ”aamuvirkkuudesta” ei ole ollut tietoakaan varmaan viiteentoista vuoteen. Sitten samalla ihmisellä on kenties taipumus piristyä iltaa kohti keski- ja iltapäivän väsymyksestä toivuttuaan, mikä johtaa usein siihen että menee – joskaan tuskin nykymittapuulla – myöhään nukkumaan. Mikä tietenkin johtaa taas siihen, että tulee nukkuneeksi liian vähän, koska aamulla ei kuitenkaan saa enää unta.

Toisaaltahan väsymys on kyllä – tietyssä vaiheessaan – aika luova tila. Ideoita tursuaa sellaista vauhtia, ettei puoleenkaan niistä ehdi tai varsinkaan jaksa tarttua. Tai ehkä koehenkilömme vain on jonkin sortin hypomaaninen dystyymikko, ja koko ilmiö johtuukin siitä. Ja hypomaanisena yksin kotona tietokoneellaan jumittava onkin sitten jo aivan omalla mökkihöperyyden tasollaan.

Psykiatristen diagnoosien lätkiminen ihmisiin – varsinkin itseensä – on mitä parhainta viihdykettä (varsinkin väsyneenä). Joskus se voi jopa olla oikeasti opettavaista, eiväthän nämä ihmispsyyken selitysyritykset missään nimessä aivan täyttä höpöhöpöä ole, vaikkei niitä oikein tieteellisinä voikaan pitää. (Ja tehtäköön selväksi, että tiedekin on lopulta vain yksi [ehkä jossain suhteessa useimpia muita hieman parempi] tapa yrittää selittää ilmiöitä ympärillämme ja sisällämme.)

Ikävä kyllä valvominen ja muu väsymys tuntuu myös ruumiissa.

Tai eihän se oikeastaan ikävää ole, vaan loppujen lopuksi aika hienoa. Tarvitaan vain vähän herkkyyttä lukea omaa kehoaan ja avaimet lähes mihin tahansa ovat käsissä. Noh, sen oman kehon rajoissa toki, mutta rajatonhan ei ole kenkään, sillä minä ilman rajoja ei ole enää minä.

Unenpuutteessa riutuva ruumis saattaa tosin sydämentykytyksineen sun muineen alkaa tuntua jotenkin irralliselta, epätodellisen kevyeltä, tavallaan ruumiittomaltakin kaikessa korostetussa ruumiillisuudessaan.

Ehkä se ikävyys tuleekin vasta siitä, että tällaista luovaa ja tavallaan hauskaakin väsymystilaa ei voi kovin pitkään ylläpitää, jos mielii säilyä hengissä ja vieläpä jotakuinkin terveenä. Eräänä iltana sitä on päässyt sille tasolle väsymyksensä kanssa, että pystyy jälleen menemään ajoissa nukkumaan, ainakin ulkoisten olosuhteiden sen salliessa, sitten seuraavana päivänä kenties vielä ottaa sopivasti ajoitetut ja mitoitetut nokoset ja eipä aikaakaan niin sitä on taas oma tylsä itsensä.

Parhaassa tapauksessa kuitenkin jokin noista loputtomista väsymysideoista on jäänyt sopivasti hautumaan, ja levänneenä ja suurin piirtein järjissään olevana sitä voi sitten lähteä työstämään, suorastaan työskentelemään sen kanssa.

***

Viimeisen kymmenen tai ehkä parinkymmenenkin vuoden aikana on säännöllisesti nostettu esille sitä miten iltavirkkuja sorsitaan varsinkin työ- ja kouluelämässä, ja varsin tottahan se onkin, mutta usein näissä puheenvuoroissa unohtuu se, että sorsimista tapahtuu myös toiseen suuntaan, olkoonkin että se tapahtuu sosiaalisella ja vapaa-ajan puolella, siis kapitalistisessa järjestelmässämme vähempiarvoisissa asioissa.

Tilanne on ”väärin” kaikkia kohtaan ja omiaan synnyttämään ihmisiä, jotka eivät enää ole pirteitä mihinkään aikaan vuorokaudesta ilman piristeiden (kuten kofeiinin) apua, jos sittenkään.

Eikä minulla taaskaan ole vastausta siihen miten kaikki tämä pitäisi hoitaa, etenkin kun koen, että ”kaikki on pielessä” niin kovin monessa muussakin suhteessa. Mutta ehkä tässä ainakin tarvittaisiin joustoa instituutioilta ja ymmärrystä kanssaihmisiltä.

Fat chance?

Mainokset

Sosiaalisesta väsymisestä

Ns. tavallisen tallaajan, tai toisin ilmaisten neurotyypillisen ekstrovertin, no joka tapauksessa tuollaisen keskimääräisen, ”normaalin” ihmisen, lienee lähes mahdotonta kunnolla ymmärtää ilmiötä, jota paremman ilmauksen puutteessa kutsun sosiaaliseksi väsymiseksi.

Vaikka varmaanhan jokainen ihminen jossain tilanteessa väsyy olemaan seurassa ja alkaa kaivata yksinoloa, tai ainakin esim. vain oman perheen tai lähimmän ystävän tms. seuraa, mutta se ei liene kovinkaan lähellä sitä mitä jotkut meistä, tämä pienehkö vähemmistö, kokee, kukin tavallaan.

On oikeastaan todella vaikeaa päästä sisälle siihen mikä sosiaalisissa tilanteissa on niin väsyttävää, mutta tämä taas johtunee siitä, että vaikuttavia tekijöitä on niin paljon. Ja tietysti osa väsyttävyydestä on juuri tässä: ”liian monta liikkuvaa osaa”, näet. Edellinen pätee oletettavasti erityisesti autismin kirjon henkilöiden kohdalla, joita tietenkään kaikki introvertit, ujot ja sen semmoiset eivät ole. Osa tietysti on (vaikka myöskin autismikirjolaisista löytyy vähäisessä määrin myös ekstroverteiksi luokiteltavissa olevia), ja häilyviähän tällaiset pieniin eroihin ihmisten aivoissa perustuvat luokittelut toki muutenkin ovat.

Eivät kaikki introvertit tai autismikirjolaiset tai muuten vain ujot tietenkään väsy keskenään yhtä herkästi tai pahasti sosiaalisissa tilanteissa, eivätkä kaikki ihmiset ja ihmissuhteet ole yhtä väsyttäviä.

Jonkinlainen usein toistuva sosiaalinen väsyminen on silti tosiasia esim. minulle ja monelle muulle. Yleistäen varmaan voidaan todeta, että sitä enemmän tälle ilmiölle herkkä ihminen sosiaalisessa tilanteessa väsyy, mitä enemmän siinä on ihmisiä, mitä vieraampia nämä ihmiset ovat, mitä kauemmin tilanne kestää, mitä enemmän siihen sisältyy yllätyksiä, velvollisuuksia, voimakkaita tunteita jne. Ja mitä pahemmin on väsähtänyt, sitä kauemmin kestää myös toipuminen. Joka voi tarkoittaa yksinoloa, tai vaikka sitten sitä oman perheen tai lähimmän ystävän tms. seurassa pitäytymistä. Yleensä kuitenkin aina vähintäänkin myös yksinoloa.

Eikä tämä kaikki kuitenkaan useimmissa tapauksissa tarkoita sitä, etteikö kyseinen ihminen viihtyisi muiden seurassa, kaipaisikin sitä, jopa tutustuisi mielellään uusiin ihmisiin, kaikkea tällaista. Se tarkoittaa vain, että tämä ihminen jaksaa tällä elämänalueella vähän vähemmän kuin useimmat muut. Aivan kuten – ontuvahko vertaus sallittakoon – sydänvaivainen joka ei jaksa juosta aivan yhtä lujaa tai pitkälle kuin terveet toverinsa.

Turhan herkästi saattaa sosiaaliselle väsyjälle, varsinkin jos on sitä tyyppiä, joka kuitenkin yrittää olla – tai ainakin esittää olevansa – ”normaali”, tai sitä, joka muuten suorittaa suorittamistaan, käydä niin, että menee niin sanotusti yli. Tulee yritettyä liikaa. Tulee kohtuuttoman suuri väsymys, joka syö paljon enemmän kuin siihen johtaneista ponnisteluista saadun hyödyn. Luulen, että melkein jokaiselle on joskus käynyt vastaavaa jollain elämänalueella.

Uudenvuodenlupausten aika meni jo, mutta koska turhan usein itsekin havahdun siihen, että on taas tullut yritettyä liikaa (eikä varmaan ainoastaan tällä elämänalueella), voisin kuitenkin päättää tänä vuonna hidastaa vähän tahtia, tai ehkä oikeammin löytää vihdoin – nyt keski-iän kynnyksellä – oman rytmini, oman tapani elää tässä maailmassa. Ihmisten kanssa toki, jaksamiseni (ja heidän jaksamisensa) rajoissa.

Lähdettekö mukaan?