Parannus

Antti Nylén vertaa Elonkehän haastattelussa (4/2012) veganismia parannuksen tekemiseen. Parannus on tehtävä joka päivä uudestaan. Lihansyönnin Nylén näkee myös addiktiona, samoin kuin vaikkapa internetsurffailun. Addiktiosta on vaikea päästä irti. Se, mikä ihmisiä veganismissa kauhistuttaa ja herättää ihannointia, on se ei koskaan. Se nähdään mahdottomana.

Minä en ole vegaani, mutta olen ollut jonkinasteinen kasvissyöjä kaksikymmentä vuotta. En ole koskaan halunnut ryhtyä vegaaniksi, enkä usko sellaista jatkossakaan tapahtuvan. Uskottelen itselleni tarvitsevani munia ja maitotuotteita, ehkä jopa kalaa. Ja hunajakin on terveellistä. Ja eläinkuidut ja nahka mitä parhaimpia vaatetusmateriaaleja, kuin ”toinen iho”…

Silti luulen ymmärtäväni Nyléniä ja vegaaniystäviäni ja -tovereitani. Tunnen myös ällistynyttä kunnioitusta heitä kohtaan juuri siitä syystä, että he sanovat tuon pelätyn ei koskaan ja seisovat sen takana. Itselleni tuntuu lähes mahdottomalta sanoa ei koskaan edes sokerille, vehnälle ja prosessoiduille elintarvikkeille. Toki osa ongelmaa on se, että ”pikaruokaa” halutessaan tai kyläilemään mennessään näitä on todella vaikea välttää. Mutta sama koskee myös eläintuotteita.

Joku saattaisi kuvitella minulla olevan paljonkin itsekuria, mutta se ei ole totta. Minä en tiedä itsekurista mitään. En ole kasvissyöjä vain siksi, että pidättäytyisin eläinparkojen syömisestä heidän kärsimystensä tähden, vaan siksi, että lihan syöminen on aina ollut minulle aistillisesti vastenmielistä. En ole laiha siksi, että suhtautuisin syömiseen ja liikkumiseen jotenkin erityisen kurinalaisesti, vaan siksi, että ”kilot eivät tartu minuun”. En pidättäydy päihteistä mitenkään impulssieni vastaisesti, vaan minulla ei yksinkertaisesti ole mitään kiinnostusta käyttää niitä suuremmassa määrin. En pidä humaltumisesta.

En aio kääntyä vegaaniksi – saati kristityksi – mutta jonkinlainen kääntymys tässä varmaan olisi tarpeen. Niin noiden tuhoisien ”elintarvikkeiden” kuin myös esim. television viihdeohjelmien ja internetin ”huvikäytön” suhteen. Nylén saa tämänkin kuulostamaan hyvin yksinkertaiselta, lähestulkoon helpolta:

Luopuu siitä, mistä kärsii. Pitää huomata, mikä omassa elämässä on väärin, sitten taistella vastaan päättäväisesti. Todellakin! Näin minä taidan tehdä. Tosin ehkä myös huomata, mikä on oikein, ja vahvistaa sitä. Perisyntiin uskova kirjailija ei vain taida sittenkään päästää minua näin helpolla. Kalastamme meret tyhjiksi, hakkaamme sademetsät, kidutamme tuntevia olentoja. Se on väärin. Silti jatkamme sitä. Koska emme halua irtautua pahasta.

Itse en oikeastaan usko tällaiseen ”metafyysiseen pahaan”, mutta silti ylläoleva lainaus puhuttelee minua. Meidän – minun – tulee muistaa, huomata, mikä maailmassa on väärin ja mihin olemme tahtoen tai tahtomattamme enemmän tai vähemmän syyllisiä, sitten taistella vastaan päättäväisesti, vaikka kuinka tuntuisi siltä, että tämän taistelun voi vain hävitä.

Ja sitten, jollei toivottua tulosta saavuta (eli esim. pysty olemaan syömättä lihaa/sokeria/ranskalaisia), ei pidä heti luovuttaa, vaan voi yrittää seuraavana päivänä uudelleen. Jollei pysty olemaan ostamatta jotain maaemon ja köyhien ihmisten selkänahasta revittyä hilavitkutinta, voi yrittää seuraavalla kerralla uudelleen, ja yrittää kenties myös hyvittää tekonsa jotenkin. Jollei pysty kaatamaan rahan valtaa yksin päivässä, pitää jatkaa sinnikkäästi ja koota joukkovoimaa.

Enkä tiedä olisiko se niin paha jos antaisi itselleen luvan kerran viikossa tai kuukaudessa tai vuodessa syödä ihan vähän jotain ”kiellettyä”, tai tehdä pikkuisen jotain muuta, josta on periaatteessa luopunut. Kunhan se jää sitten siihen. Voi olla, että se olisikin todellinen testi itsekurille. Ehkä sittenkin olisi helpointa vain sanoa ei koskaan…

Mainokset